— Martin! — toisti hän vielä taputellen eläintä.
Joka kerta kun hänet tapasi jokin mielenliikutus, lähestyi hän härkäänsä puhellen sille mielialojaan, kun oli kielletty ihmisille huoliaan haastelemasta. Siksipä eläin saikin kuulla kuten läheinen uskottu ainakin munkin surut ja ilot tai mitä hänen yksityisessä sydämessään kulloinkin liikkui.
Martin taas puolestaan eli tottunut näihin puheluihin ja hyväilyihin ikäänkuin se olisi niitä ymmärtänyt ja vastasi joskus mylvinnällä joka jäljitteli ihmisellistä huutoa.
— Kuulitko, Martin, laulua? Kuulitko omenan putoamista? Eikös se laulu ollut kaunista? Naiset kotona Chalossessa usein lauloivat sitä.
Ja Lazare kertoi kuuntelijalleen koko seikkailunsa.
Sitä kesti kauan. Kuinka paljon hänellä olikaan puhelemista! Sielussaan oli yhäkin levoton tunne, joka ei ottanut lannistuakseen.
* * * * *
Luostarin kello kajahti illan hiljaisuudessa ja Lazare otti jäähyväiset ystävältään.
— Hyvää yötä, Martin! Lepää päivän koitteeseen asti! Sinä tiedät, että meidän pitää aamulla kyntää Piece-Longueta. Minä tuon heiniä sinulle kello 4.
Munkki taputteli vielä kerran härkäänsä ja riensi kappeliin peläten myöhästyvänsä.