— Anteeksi! — kuiskasi hän liikutetulla, vapisevalla äänellä.
Neiti Sartilly käänsihe ja huomasi edessään entisen kilpailijansa arvekkaat kasvot.
— Anteeksi! — toisti Rose-Marie. — Olen kolmen kuukauden ajan ollut mieletöin, hullu. Unohda se Geneviève! Olethan lukenut sanomalehdistä? Tunnet asiain todellisen laidan. Ole armelias kurjalle tädillesi eläkä häntä kovin ankarasti vihaa! Nyt, kun olen teidät taas yhdistänyt, vetäydyn takaisin, ettekä minua enää tarvitse nähdä. Olen niin onnellinen tietäessäni teidän olevan onnellisia… Hyvästi Etienne! … Hyvästi Geneviève! Minä vakuutan sinulle, ettei sulhosi koskaan ole suudellut minua, ei edes otsalle… Tahdotko nyt antaa minulle yhden suudelman?
Nuori morsian ei voinut pidättää säälin huokausta tunkeutumasta esille. Hän syleili rouva Miralezia. Molemmat he itkivät. Nuori leski oli kalman kalpea.
— Lazare, suutele Rose-Marieta! — sanoi Geneviève sulholleen.
Nämä sanat kuultuaan nousi rouva Miralez. Hän näki sen miehen, jota oli kiihkeimmin rakastanut, lähestyvän; hän tunsi hänen väräjäväin huuliensa koskettavan poskeansa; hän sulki silmänsä ja näytti kuin hän tänä silmänräpäyksenä olisi tuntenut kaiken sen onnen, joka oli hänelle autuuttavana toivona loppu-elämänsä ajaksi.
Rose-Marie ja Dominica lähtivät samana iltana matkalle Barcelonaan.
Lazare ja Geneviève lähtivät taas yhdessä Ranskaan.
Kolme kuukautta myöhemmin vihittiin Etienne Hontarrède Geneviève de Sartillyn kanssa. Häät vietettiin Montségurissa, ja seuraavana päivänä laski nuori rouva kanervakukkavihon Martinin haudalle.
(Loppu.)