Todellisuus alkoi yhä selvempänä astua hänen eteensä. Nyt kun Martin oli turvassa, tunsi sen herra lähenevänsä onnettomuutta. Ja muurin juurelle ehdittyänsä tuli hän aivan epätoivoiseksi. Nyt näki hän tekonsa ja sen seuraukset täydessä valaistuksessa…
Hän oli aikonut poistua vain pariksi tunniksi, ja nyt oli mennyt 15 tuntia! Kaikki luonnollisesti olivat huomanneet hänen poistumisensa ja hän luultavastikin tulisi luostarista poisajetuksi.
— Mitähän minusta voisi tulla, ajatteli hän läheten muuria ja aikoen nousta sen yli, kuten ulostullessaankin. Vaan mitä se hyödyttää? Pahentaisi vaan asiaa. Parasta olla rehellinen. Ja hän päätti mennä sisälle suuresta portista.
— Priori odottaa teitä, sanoi hänelle portinvartija.
Lazare ymmärsi.
Hän meni yli pihan. Lukevat munkit, joitten ohi hän kulki, loittonivat hänestä ikäänkuin saastaisesta.
Hän meni sisälle luostarin päärakennukseen. Kappelin oven nähdessään ajatteli hän: »Täällä et enää saa rukoilla». Ja akkunasta nähdessään luostarin puutarhan ja vainioita tuntuivat ne sanovan: »Täällä et saa enää työskennellä.»
Hän astui priorin huoneeseen, sulki silmässä seisoen niin muutamia sekunttia liikkumatta.
Priori istui kirjoituspöytänsä ääressä. Hän käännähti. Ja Lazare risti kätensä.
— Herra Etienne Hontarrède, kas tässä 490 frankin, jotka kuuluvat teille. Mistä ne johtuvat, saatte nähdä tästä kirjasta. Olkaa hyvä ja antakaa kuitti niistä.