Lazare kuuli sanat, ja kun kynä ojennettiin hänelle, kirjoitti hän konemaisesti nimensä vanhalle, kellahtavalle paperille.
— Menkää nyt portinvartijan luo — jatkoi nyt priori. — Siellä saatte vaihtaa munkin puvun tavallisiin vaatteisiinne. Jääkää hyvästi! Jumalan rauha kanssanne!
Silloin tapasi Lazaren lamauttava tunne. Tuntui kuin suonensa olisivat avautuneet ja hiljaa elonsa neste alkanut vuotaa. Hän ei edes koettanutkaan pyytää anteeksi, sillä hän tunsi voimansa tähän puuttuvan. Muutamia tuntia myöhemmin löysi hän itsensä erään tien varrella, jaloissaan saappaat, päässään hattu ja pieni musta kirja kädessään.
Muutamassa taskussaan oli hänellä seteleitä ja pientä rahaa ja toisesta hän löysi rukousnauhan sekä palan mustaa leipää. Silloin ratkesi hän itkuun.
Seuraavan päivän aamuna kun neiti Sartilly tätinsä kanssa palasi messusta, näkivät he kummastuksekseen miehen istumassa aivan liikkumattomana ruohostossa linnan aitauksen ja luostarin muurin välissä.
— Mutta sehän on meidän eilinen munkkimme! — huudahti nuori tyttö.
— Hänellä ei enää olekaan munkin pukuansa, sanoi kreivinna Manzanil.
Molemmat seisahtivat
Heidät huomatessaan oli Lazare noussut.
— Hyvää päivää — sanoi Geneviève. — Miksi olette pukeutuneet tuolla tavalla? Ettekö enää olekaan luostarissa?