— Syö, syö edes niin paljon kuin tahdot, vanha toveri! — mumisi Lazare antaen kelpo annoksen maissia.
Silloin näytti härkä ikäänkuin nälkäinen filosofi unohtavan murheensa. Ja hetken perästä se ojensi kuononsa saadakseen soimensa lähellä olevia käypiä viinirouheita.
— Vai niin, sinä haluat saada niitä. — Syö, ystäväni! Et tarvitse kieltää itseltäsi mitään, sinä kuolemaan tuomittu raukka.
Ja eläin ei odottanut toista kehoitusta. Se alkoi ahmia. Ja hetken perästä näyttivät sen silmät erittäin iloisilta.
Lazare otti kirveen, asetti ketjun Martinin kaulaan ja lähti sen kanssa metsään, puhellen:
— Niin, Martin, saat syödä mehevää ruohoa sillä aikaa kun minä hakkaan halkoja. Syö vaikka siksi että halkeat.
Mutta Martin ei odottanut perille pääsyä. Se alkoi tempoa ja ravistella päätänsä heti puistoon päästyä, tehden ilmahyppyjä tuon tuostakin. Se oli kuin poissa järjiltään. Ryntäili puita ja kantoja vastaan tahtoen sarvillaan nostaa niitä juurineen ylös.
— Vanha Martinini, luulen sinun olevan nyt hullun.
Ja Lazare naureskeli viinilypälejätteiden vaikutusta härkään.
He tulivat avonaiselle paikalle metsässä. Lazare sitoi härän kantoon kiinni aukealle ruohopaikalle ja alkoi katsella puuta, jonka kaataisi.