— Ja heti kuultiin ratsun ravaavan ulos platanipuistosta.
Kun kreivinna oli mennyt tiehensä, kietoi Lazare käsivartensa Martinin kaulaan:
— Kiitos, rakas Martinini! — kuiskasi hän.
IX.
Nyt oli entinen munkki ihastuksissaan. Hän ei lähtisikään Bayonneen! Hänestä ei tulisikaan suklaatehtailijaa. Hän saisi vielä viipyä jonkun aikaa Genevièven läheisyydessä!
Tieto siitä, että piakkoin saisi työskennellä Bidacheen kivilouhimossa ei tietenkään ollut erittäin miellyttävä, mutta tuo paikka ei ollut kaukana Montségurista. Louhimo kuulut neiti Sartillylle, ja kun hän sittenkin olisi vielä neidin palveluksessa, saisi hän joskus häntä vielä nähdä. Ja mitä muuta hän enää toivoisikaan!
Hän katsoi Martinin päälle, joka ojensi ruskean kuononsa saadakseen herraltaan hyväilyn.
Johtui mieleen uhkaus, jonka espanjatar oli lausunut Martinista. Se oli siis ratkaistu. Martin kuolisi muutamain päiväin perästä.
— Martin raukka! — sanoi Lazare, taputtaen eläintä.
Mutta hän tunsi tällöin, ettei se ollutkaan hänelle enää yhtä rakas kuin ennen. Ei hän enää tahtonut sanojaan uskoa Martinille, joita se ei enää viime aikoina ollut kuullutkaan. Ja Martin näytti kohtalonsa tajuavan, sillä sen andalusialaisissa kauniissa silmissä, kuten Geneviève oli sanonut, näkyi tavallista surullisempi ilme.