— Sinä olet edelleen yhtä kaunis, Rose-Marie, — sanoi hän hilpeästi — ja kaikki tulevat tietenkin korviaan myöten rakastumaan sinuun. Tiedätkö, että ne, jotka läheisyyteesi joutuvat, ovat hyvin säälitettäviä?
Rouva Miralez hymyili hyväntahtoista hymyänsä, jolla hän neljä tai viisi kertaa päivässä vastasi samanlaisiin ihailijansa kohteliaisuuksiin. Hän suuteli Genevièveä sanoen:
— Ai, ai, pikku tyttöseni! Elä laske leikkiä rakkaudesta. Minusta näyttää siltä kuin sinä itse tulisit tekemään monta onnetonta sillä alalla. Sinä näytät iloiselta ja — sellaiselta kuin itse olisit rakastunut!
— Tahdotko sitä?
— Näepäs vaan! On siis joku! … Kerro, kerro! Ja Geneviève kertoi
Lazaresta.
Hän kertoi kaikki, kuvaillen erikoiskohdat idyllistään. Ja Rose-Marie hymyili, ei kuitenkaan loukkaavasti, puukenkäiselle munkille, joka sonninsa kanssa lumosi linnan haltijattaren. Mutta kun Geneviève antoi hänen ymmärtää, että hän aikoi mennä naimisiin entisen munkin kanssa, tuijotti hän ihmeissään ja sanoi:
— Eläs, todellakin! Ja minä kun luulin, että sinä olit vahvasti päättänyt jäädä naimattomaksi.
— Tulen kentiesi jäämäänkin, rakas täti, ja minä epäilen, että se asia tulee riippumaan sinusta.
— Kuinka niin?
— Sen voin selittää. Minulla on eräs suunnitelma, oivallinen tuuma, jonka saat kuulla. Se johtui eilen mieleeni. Kuule siis, mutta elä kuitenkaan naura sille kovin paljoa, sillä se on minun aivan vakava aikeeni.