Dominica sai niin muodoin tehtävän.
Dominica oli kaunis tyttö. Jos rouva Miralez oli Granadan ruusu, oli Dominica sen tulpaani. Hän oli hyvin tumma, kellahtava iho ja sinimustat hiukset, jotka taidemaalarit pitävät erikoisuutena espanjattarilla. Hänen äitinsä oli ollut Rose-Marien imettäjä, ja hän oli mitä läheisimmin emäntäänsä kiintynyt. Rouva Miralez uskoi hänelle kaikki avaimistaan ihailijainsa kirjeisiin saakka.
— Pikku Dominicani, — sanoi hän eräänä marraskuun päivänä — sinä viet tästedes joka aamu suklaata herra Etiennelle. Sinun tulee olla oikein kohtelias, sen nuoren miehen pää pitää kääntää pyörälle. Sanon kohta minkävuoksi… Sinä kai lupaat olla pettämättä ja kavaltamatta salaisuuttani? … No, hyvä!
Ja Rose-Marie kertoi kamarineidilleen koko Edennen ja Genevièven historian.
— Poika raukka, huudahti Granadan ruusun tulpaani.
Mutta se ei epäilyttänyt alkamasta heti kenttämarssia »poika raukkaa» vastaan.
Hän vei herkullisinta suklaata neljänteen kerrokseen esiintyen komeimmissa pukimissaan.
Mutta parantumatoin Etienne ei lahjoittanut hänelle silmäystäkään, joi vaan varsin levollisena suklaansa.
Sen jälkeen lisäsi Dominica hyökkäyksensä kaksinkertaisiksi. Mutta
Etienne oli mahdoton.
— Sen miehen kanssa ei pääse mihinkään — sanoi Dominica Rose-Marielle.
— Hän ei ole kuten muut.