Rouva Miralez valitti hänen huonoa onneaan ja siirtyi ohjelmansa seuraavaan osastoon.
— Herra Etienne, — sanoi hän eräänä aamuna kirjurille — tehän sallitte, että kutsun teitä aivan lyhyesti Etienneksi? Olkaa hyvä ja ottakaa vaunut ja ajakaa neiti des Islettesin luokse teatteriin Matignonkatu 27; sieltä menette neiti Valbrunin luokse théâtre-françaisin, Rivoliekadun varrella 47; lopulta menette neiti Solangen luo Palais-Royal-teatteriin. Sanokaa heille, että minä lähetin teidät kysymään, minkä palkkion he tahtoisivat, jos tahtoisivat avustaa eräässä iltamassa, jonka aijon järjestää. Teidän tulee tietystikin olla hyvin rakastettava heille.
Kahden tunnin kuluttua palasi Etienne. Rose-Marie tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän, vaan ei voinut löytää pienintäkään puuderin jälkeä moitteettoman siistillä puvulla.
— Hän on teräksestä! — ajatteli hän.
Väittäen ilmoitettujen määrien olevan liian korkeita lähetti hän
Etiennen vielä toisten kuuluisien teaatteritähtien sekä senjälkeen
Opera-Comiquen laulajattarien luokse, joista hän käski vihdoin yhden
kutsumaan.
Iltama oli pidetty.
— Te seuraatte tietysti laulajatarta kotiin meidän vaunussamme, herra Etienne? Se on velvollisuutenne! — sanoi rouva Miralez, ja Etienne totteli palaten heti takaisin.
— Sepä nyt on jäätä, jonka vertaista ei ole olemassa, — ajatteli hän. —
Hän on tuskin puhunut muuta kuin Wagnerista tytön kanssa.
— Laulajattaret eivät kuitenkaan ole ainoita — mietti hän.
Ja eräinä iltana kysyi hän kirjurilta: