Äkkiä seisahti hän erään kalliokielekkeen juurella, joka varjosti taloa.
— Herra Etienne, tahdotteko tehdä minulle palveluksen? Te voisitte varmaan sen tehdä, sillä teidän kätenne ja sormenne ovat niin pienet ja hienot. Koettakaa panna kiinni kaulusnappini, joka on päässyt niskassa irti.
Rose-Marie asettautui selin paljastaen häikäisevän valkoisen niskansa ja nuori mies ryhtyi urheasti käskettyyn työhön. Tällöin kauniin niskan omistajatar ilokseen tunsi, että hänen kätensä vapisivat.
— Pöytä on katettu, kuultiin samassa Dominican sanovan aivan heidän läheisyydessään.
Ja kirjuri punastui palvelijattaren merkitsevän silmäyksen edessä.
Hän ei syönyt paljonkaan päivällistä, vaan vielä huonompi näytti rouva
Miralezin ruokahalu olevan.
Muutamia päiviä meni.
Hän jätti nuoren miehen rauhaan antaakseen hänen unelmoida, koota ajatuksiaan ja antaakseen aikaa kylvämäinsä rakkaudensiementen itämiselle.
Kun hän oli yksin Etiennen kanssa kallioiden keskellä taikka alhaalla rannalla, antoi hän päinsä vaipua ja tekeytyi surumieliseksi. Välisti puheli hän kohtalon oikusta, joka joskus vie yhteen ihmisiä samalla tavalla kuin meri lykkää rannalle kiviä toisiaan vastaan.
Ja Rose-Marie ihmetteli itsekin, kuinka kevyesti hän voi esittää näitä sentimentalisia sanoja. Hän huokasi luonnollisimmalla tavalla ja olipa vähällä saada kyyneleitä silmiinsä.