Lukemista jatkui. Mutta kirjan intohimoinen sisältö ja rouva Miralezin hurmaava tuoksu saivat äkisti lukijan lakkaamaan.
— Tahdotteko hieman sokerivettä, herra Etienne? — kysyi rouva. — Vai ette. No, jatkakaa sitten. Ottakaa se viimeinen kohta uudestaan.
Hänellä oli ylenmäärin hauskaa. Entinen munkki punastui kuin nuori tyttö, aivasti ja jatkoi lukemista, niellen puolet sanoista kuten sairas, joka koettaa yhdellä kulauksella tyhjentää hänelle ojennetun lääkeannoksen.
Väittäen että hänen tarvitsee kuulla vielä paremmin kumartui hän lukijan olan yli, niin että Etiennen täytyi huimauksen pelosta kuivata silmiään tuon tuostakin.
Kun luku ei loppunut, pyysi Rose-Marie seisahtamaan hetkiseksi. Kello oli lähes 7, ja kun ulkona oli ilma kirkastunut, halusi hän lähteä kävelylle puutarhaan.
— Tahdotteko tarjota minulle käsivartenne? — sanoi hän. — Pelkään lipeäväni tässä niljakassa.
Etiennen pää vaipui alas ja hän tarjosi kainosti käsivartensa.
Hän tunsi, kuinka rouva nojasi häntä vasten ja hän meni eteenpäin, yhtäpäätä eteenpäin näkemättä mitään kosteassa puutarhassa.
— Elkää menkö niin hurjaa vauhtia, herra Etienne ei niin nopeasti. Mikään metsästäjä ei voisi astua kanssanne samassa tahdissa tuollaisessa vauhdissa.
Ja hän sanan mukaan riippui entisen munkin käsivarressa.