Hän valitteli, se taulapää!
Mutta Rose-Marie tahtoi mielellään juosta pelastaakseen aseman. Hän tuli saaren korkeimmalle kohdalle. Kaunis, noin 500 metrin leveä viheriä juova eroitti heidät rannalle jääneistä. Siellä heiluttivat naiset rannalla nenäliinoillaan, vähin erin peräytyen kauemmas nousevan veden tieltä.
Siiloin alkoi Rose-Marie ääneensä valittaa.
— Herrajumala! mitä voimme tehdä. Ne onnettomat kalliot! Täällä täytyy nyt viettää yömme. Ihminen unohtaa itsensä niitten keskellä. Niihin pitäisi kiinnittää muistutus: »Muista nousuvesi!»
Näin lörpötellessään juoksi hän hengästyneenä eteenpäin. Äkisti seisahti hän katsoakseen aikatauluaan.
— Ah, se viheliäinen! — huudahti hän äkisti. Se on se, joka tämän tempun teki. Katsokaa herra Etienne! Kahdeksan ja 15 minuuttia alkaa nousuvesi! Katsokaa tätä romua! 8: 15. Näettekö?
— Entä sitten?
— Entäkö sitten? Luulin sen olevan 8: 45. Tämähän näyttää kuin olisi 4. Jos en olisi luullut tätä ykköstä neloseksi, olisimme lähteneet puoli tuntia sitten. Se on tuo huono numero kaikkeen tähän syypää.
— Osaatteko uida, rouva Miralez?
— En tiedä; voinhan koettaa.