— Niin kauasko siis voin minäkin mennä?
Kyyneleet tunkivat esiin kaikista vastaan ponnisteluista huolimatta.
— Se on kiukku joka minua itkettää! — ajatteli hän. — Ja minulla on todellakin syytä olla vihoissani! Olenkohan minä jo tullut rumaksi? Enhän voi enää tuon poikasen päätä panna pyörälle! Enhän voi saada häntä rakkaudentunnustukselle — minä, Rose-Marie! Ei, se ei ole mahdollista. Näinhän juuri äsken, että hän oli valkea kuten palttina. Jos en olisi lähtenyt pois, olisi hän tuossa tuokiossa heittäytynyt jalkojeni juureen! … Mutta miksi hän oikeastaan meni?
Hän nousi uudestaan kyynärpäittensä nojaan ja hänen silmänsä suurenivat pimeässä.
Hän ravisti päätänsä.
— Ei, ei, se ei ole niin, se ei voi olla niin. Ah, minähän olen järjiltäni.
Ja Rose-Marie taas vaipui mietteisiinsä.
— Mikä herttainen yö! Kuu ei varmaankaan ole koskaan ennen noin selvästi valaissut. Ah, meren humina — se ei ole varmaankaan koskaan ollut ennen tuollaista laulua. Jospa olisin Pariisissa, niin kyllä ihailijani löytäisin! … Ei, en sietäisi heistä ainoatakaan läheisyydessäni!
Hän heittelihe vuoteessa sinne tänne, puristaen kätensä tiukasti yhteen.
Kaukana kuului kirkon kello lyövän.