— Mielelläni. Mutta älkää menkö pois, ei ainakaan ennen kuin olen nukkunut. Minä niin helposti pelästyn.
Hän otti Etiennen paikan ja koetti kääntää hänelle selkänsä, mutta hän ei voinut sietää sitä asentoa.
Etienne nojasi itseänsä muuria vasten jääden liikkumattomaksi.
Kuu valaisi korkealta. Mahtoi olla puoliyön aika. Useampia kertoja käänsihe rouva Miralez saaden aikaan kolinaa, mutta Etienne istui liikkumatoinna. Hän mahtoi nukkua.
Kuutamo valaisi hänen kauniita kasvojaan ja Rose-Marie näki hänen korkean otsansa, vaaleat kasvonsa, hienot viiksensä, ja ajatteli:
— Niin, Geneviève voi tulla onnelliseksi!
Hänen silmänsä täyttyivät uudestaan kyynelistä ja hän huokasi raskaasti.
Se ei ollut ainoastaan harmista, se oli rakkaudesta, sen tunsi hän nyt Hän oli tahtonut valloittaa tämän miehen leikkiäkseen hänen kanssaan, mutta tämä oli ottanutkin hänen sydämensä. Hän oli itse takertunut siihen paulaan, jonka oli toiselle virittänyt. Hän rakasti Etienneä: hän rakasti mielettömästi, rakasti niin ettei ollut ainoatakaan ihmisiä ennen rakastanut. Ehkäpä rakasti hän häntä juuri siksi, ettei hän ollut kuten muut etsinyt ja rukoillut hänen suosiotaan. Tuo kylmyys oli hänet nyt valloittanut. Tuossa nukkui hän aivan levollisena sillä aikaa kun hän, Rose-Marie, kylvi kyynelissä ja vapisi tuskassaan… Ja he olivat molemmat 25 vuoden ikäiset!
Rose-Marie nousi. Hän katsoi yhä nuorta miestä. Yksikään lihas ei hänen kasvoillaan liikahtanut; silmänsä olivat ummistetut.
— Etienne? — kuiskasi hän hiljaa. — Etienne!