Ja hän tuntui panevan koko sielunsa tähän sanaan.
Nuori mies ei liikahtanut. Hän näytti nukkuvan makeasti.
Silloin kumartui Rose-Marie hiljaa hänen ylitsensä ja suuteli keveästi hänen silmäkulmaansa.
— Ah, tehän ette nukkuneetkaan! — huudahti hän kun näki hänen avaavan silmänsä. — Anteeksi, antakaa anteeksi!
Eikä hänellä ollut enää voimia pidättää kyyneleitään vaan ratkesi itkuun.
Etienne oli noussut. Rose-Marie kuuli hänen hengittävän raskaasti, ikäänkuin olisi tahtonut pidättää sanoja, jotka pyrkivät ulos. Mutta hän ei sanonut mitään; hänen huulensa pysyivät sulettuina. Hän seisoi kankeana ja liikkumatoinna kuin kuvapatsas nuoren naisen edessä.
Ja Rose-Marien nyyhkytykset yhä yltyivät.
— Olen niin onnetoin! sanoi hän. Minä rakastan teitä ja te halveksitte minua!
Hän peitti kasvonsa käsillään ja tahtoi paeta, mutta Etienne pidätti hänet.
— Rose-Marie! — sanoi hän surullisesti — elkää menkö pois! Minä kärsin ja olen onnellinen; en tiedä mitä tunnen ja pelkään että menetän järkeni. Jääkää tänne!