— Rakastatteko siis minua, Etienne, rakastatteko? Se ei siis ole mikään unelma. Oi, en ole koskaan tuntenut sellaista onnea!
Mutta entinen munkki keskeytti hänet ja surunvoittoisella äänellä vastasi hän:
— Minä en rakasta teitä, rouva Miralez. Minä en saa rakastaa teitä! Minä olen voinut kuvitella mielessäni sitä muutaman silmänräpäyksen, mutta se ei saa tapahtua toista kertaa. Te olette kaunis ja lumoatte jokaisen, joka joutuu läheisyyteenne, ja minä pelkäsin muutamia minuuttia etten voisi välttää heidän kohtaloaan. Te voisitte sokaista itse enkelit, jos he ottaisivat ihmismuodon. Mutta jos te olette kaunis, olen minä voimakas, minä en tahdo kukistua! Olen tänä iltana vierellänne tuntenut tuskallisimmat taikka suloisimmat hetket, en tiedä kummatko. Ja nyt elkäämme enää koskaan puhuko rakkaudesta!
— Etienne! — nyyhkytti Rose-Marie.
Hän läheni hitaasti ja tarttui nuoren miehen käteen. — Etienne!
Hän työnsi hänet luotansa sanoen:
— Muistakaa, että olette naimisissa. Te ette ole vapaa.
Hän katsoi nuorta miestä silmät täynnä kyyneleitä.
Ja Etienne poistui nopeasti mennen kuutamon valaisemien raunioiden ohi alas rannalle.