Oli satanut koko perjantaipäivän, kiitos armollisen Sallimuksen, ja katot olivat likomärät. Yön tullessa alkoi jäätyä, ja sade muuttui lumirännäksi. Kymmenen tienoilla, kun menin sänkyyn, puhalsi tuuli kauheana myrskynä luoteesta, ja kaikki mikä talossa oli irrallaan, paukkui ja rätisi. Kello kaksi hätkähdin äkkiä täysin valveille, kirkas valo silmissäni. Hyppäsin sängystä ja juoksin ikkunaan. Vaunuvaja oli yhtenä liekkimerenä, ja kipinöitä satoi yli talon itäisen siiven. Juoksin kylpyhuoneeseen ja nojasin ulos ikkunasta. Saatoin nähdä että katto lastenkamarin yläpuolella paloi noin kuudesta paikasta.
No niin, rakas Judy, sydämeni suoraan sanoen ei lyönyt yhteen minuuttiin. Ajattelin noita seitsemäätoista vauvaa ylhäällä katon alla, enkä saanut niellyksi. Onnistuin viimein saamaan vapisevat polveni taas toimimaan ja syöksyin alas halliin, siepaten ohimennessä autotakin ylleni.
Rummutin Betsyn ja Miss Matthewsin ja Miss Snaithin oville juuri kun Mr. Witherspoon, jonka valo myöskin oli herättänyt, harppasi yläkertaan kolme porrasta kerrallaan riuhtoen harpatessaan päällystakkia ylleen.
"Viekää kaikki lapset ruokasaliin, vauvat ensin", läähätin. "Minä menen hälyyttämään."
Hän syöksyi kolmanteen kerrokseen sillä aikaa kun minä juoksin puhelimeen — ja voi, en luullut koskaan pääseväni sentraaliin. Ihminen nukkui sikeästi.
"John Grier Home palaa! Toimittakaa palohälyytys ja herättäkää kylä.
Saanko numeroon 505", sanoin.
Sekunnissa sain tohtorin puheilleni. Enkö ehkä ollut iloinen kuullessani hänen kylmän, kiihtymättömän äänensä.
"Meillä on tulipalo"! huusin. "Tulkaa pian ja tuokaa kaikki miehet mitä saatte käsiinne!"
"Minä olen siellä neljännestunnissa. Täyttäkää kylpyammeet ja pankaa viltit veteen." Ja hän ripusti torven pois.
Lensin takaisin halliin. Betsy soitti palokelloamme, ja Percy oli jo marssittanut intiaaniheimonsa makuusaleihin B ja C.