"Kuulkaa, tytöt. Te ette saa kertoa ainoallekaan ihmiselle, sillä se on suuri salaisuus. Me menemme istuttamaan luokka-puuta tänä iltana ja minä olen juhlamenojen johtaja. Kaikki on valmista — puvut ovat kunnossa ja suunnitelmat tehty, niin että luokka voi lähteä paikalle kenenkään huomaamatta. 'Nahkiaisilla' ei ole aavistustakaan, että se tapahtuu tänä iltana. Mutta he ovat saaneet selville, että minä olen komitean puheenjohtaja ja — Mildredin silmät lensivät kiihoituksesta selälleen, — he ovat seuranneet minun jälkiäni kokonaisen viikon. He ovat asettaneet tyttöjä pitämään minua silmällä, enkä minä voi liikahtaa askeltakaan, ilman ettei joku olisi heti kintereilläni. Kun minä menin tilaamaan jäätelöä, niin heti oli yksi heistä jälessäni ja minun piti tekeytyä tulleeni noutamaan sodavettä. Minun on täytynyt antaa muiden komitean jäsenten tehdä kaikki valmistukset, sillä minä olen pelännyt, että he saisivat selville ajan, jolloin me lähdemme. Se oli alussa hullunkurista, mutta nyt minä olen tullut hermostuneeksi. On hirveää ajatella olevansa vainottu koko ajan. Minusta tuntuu niinkuin olisin tehnyt murhan ja vähänväliä katsahdan taakseni kuten — kuten Macbeth."
"Se on kauheaa", sanoi Bonnie. "Minä vapisen aina luihin ja ytimiin asti ajatellessani, millaisen vaaran alaiseksi yksi minun perheeni jäsenistä uskaltautuu luokkansa tähden."
"Ei teidän tarvitse nauraa", sanoi Mildred. "Se on vakava asia. Jos nuo 'nahkiaiset' tulevat meidän istutusjuhlallisuuksiimme, niin kyllä heillä siitä sitten puhetta riittää. Mutta onneksi he eivät voikaan tulla", lisäsi hän merkitsevästi hymyillen. "Heillä on silloin muuta tekemistä. Me valitsimme tämän illan sen vuoksi, että tänään luennoi Muinaistieteellisessä yhdistyksessä eräs henkilö, joka on toimittanut kaivaustöitä Roomassa. 'Nahkiaisia' on kehoitettu menemään kuulemaan häntä latinan opintojensa vuoksi. Ajatelkaahan, miltä heistä mahtaa tuntua ollessaan teljettyinä luentosaliin ja kuullessaan meidän kirkuvan ulkopuolella!"
Priscilla ja Bonnie hymyilivät keskenään muistaessaan omat puunistutusjuhlallisuutensa, kun "nahkiaiset" eivät olleet sisään teljettyinä.
"Mutta pulma on siinä", jatkoi Mildred, "että minulle on tärkeämpää kuin kenellekään muulle mennä sinne, sillä minun on kaivettava kuoppa, — oikeastaan Peters sen kaivaa, minun on vain otettava ensimäinen lapiollinen, — mutta minä en voi päästä sinne tuon kirotun vakoilijan vuoksi. Niin pian kuin hän huomaa minussa jotain epäilyttävää, juoksee hän varoittamaan luokkaansa."
"Kyllä ymmärrän", sanoi Bonnie, "mutta mitä minulla ja Priscillalla on sen kanssa tekemistä?"
"No niin", sanoi Mildred, "te olette molemmat jokseenkin suuria, ja te olette meidän sisarluokkamme, ja senvuoksi teidän pitää auttaa meitä."
"Tietysti", myönsi Bonnie; "mutta millä tavalla?"
"No niin, minun suunnitelmani on tämä. Jos te nyt menisitte järvelle päin ja sieltä kappelin taakse ja sitten kuljeskelisitte huomaamatta puiden lomassa, niin minä tulisin samaa tietä vähän myöhemmin, ja sitten kun tuo vakoilija tulee minun perässäni, niin te voisitte siepata hänet kiinni ja —"
"Tyrkätäkö hänet järveen?" kysyi Bonnie.