Patty kohautti olkapäitään. "Minä otan oikeuden ja kuka tahansa voi tehdä samoin."
"Kuka tahansa ei voi tehdä sitä", sanoi Priscilla kiivaasti, "sillä silloin ei koulussa olisi minkäänlaista järjestystä, jos kaikki tekisivät niin. Minä olisin itsekin paljon mieluummin ulkona kuin menisin kappeliin, mutta minä olen jo kuluttanut kaikki oikeuteni, enkä sentähden voi. Etkä sinäkään voi, jos sinulla on hituinenkin velvollisuudentunnetta jälellä. Ainoa keino, millä sinä voit päästä siitä, on valehteleminen."
"Mutta Priscilla rakas", sanoi Patty, "ihmiset hienossa seuraelämässä eivät ota asioita niin ankarasti. Jos sinä tahdot tulla kunnioitetuksi parhaimmissa piireissä, niin sinun tulee oppia puhumaan kaksimielisesti."
Priscilla rypisti kärsimättömänä otsaansa. "Tuletko sinä vai et?" kysyi hän.
"En."
Priscilla sulki oven — ei aivan niin hiljaa kuin ovi olisi suljettava — ja Patty jäi itsekseen. Hän istui miettiväisenä muutaman minuutin punoittavin poskin, mutta kun kappelin kello soi, ravisti hän itseään ja naurahti. Vaikka hän olisi tahtonutkin mennä, niin nyt oli jo liian myöhäistä, ja vastuunalaisuuden tunne katosi kokonaan. Niin pian kuin sunnuntainen silkin suhina oli tauonnut käytävissä, otti hän kirjan ja tyynyn ja hiipien alas sivuportaita läksi iloisesti astelemaan aurinkoisen kentän poikki pelonsekainen tunne rinnassaan, niinkuin laiskalla pikku pojalla, joka on karannut koulusta.
Kappelin avoimista akkunoista kuuli hän oppilaiden laulavan: "Herra, ole meille armollinen ja taivuta sydämemme noudattamaan lakiasi." Hän naurahti onnellisena itsekseen; hän ei noudattanut lakeja tänään. He saivat kernaasti hänen puolestaan olla siellä sisällä puolihämärässä käskyineen ja valitusvirsineen. Hän palveli jumalaansa kirkkaan sini-taivaan alla, lintujen iloisesi kaiuttaessa riemusäveleitään.
Hän oli ainoa, joka oli liikkeellä tänä aamuna; hänellä oli kevättä veressään ja koko maailma tuntui kuuluvan hänelle. Hän pysähtyi pienelle sillalle, joka johti puron yli ja katseli veden väreilyä sen pinnalla ollen vähällä kadottaa tasapainonsa heittäessään sinne pienen kaarnaveneen. Hän heitteli puroon pieniä kiviä katsellen kuinka pelästyneet sammakonpoikaset sukeltelivat pakoon ja heitti tyynynsä oravan jälkeen nauraen sen vihaiselle piipitykselle. Sitten heittäytyi hän huohottaen tuoksuville neulasille pitkän männyn varjoon ottaen esiin kirjansa.
Ei kaukana hänestä näkyi murattien verhoama koulurakennus puiden lomitse; ja sunnuntaisessa rauhassa, auringon kullatessa sen tornit, näytti se keskiaikaiselta, laaksossa uinuvalta kylältä. Patty katseli uneksien eteensä silmät puoliummessa, kuvitellen mielessään saavansa piakkoin nähdä seurueen trubaduureja ja hienoja naisia tulevan ratsastaen pitkin tietä maidonvalkoisilla muuleilla. Mutta tämä harhakuva särkyi, kun hän samassa näki Petersin tulevan ulos portista pyhävaatteissaan; ja hän tarttui jälleen kirjaan. Hän sulki sen kuitenkin pian. Nyt ei ollut oikea aika lukemiseen. Lukea voi talvella ja sateella, mutta ulkona vapaassa luonnossa, missä elävä elämä sykähteli ympärillä, oli se aivan mahdotonta.
Hänen katseensa kiintyi jälleen koulurakennukseen ja hän tuli äkkiä surulliseksi ajatellessaan, että muutamien viikkojen kuluttua se ei olisi enää hänen. Tämä onnellinen, huoleton elämä oli siis äkkiä lopussa. Hän muisti selvästi ensimäisen päivän, jolloin hän oli tullut kouluun ja jolloin kaikki oli näyttänyt niin suurelta, paitsi hän, ja hän oli ajatellut epätoivoissaan: "Neljä vuotta tällaista!" Se oli näyttänyt ijäisyydeltä; ja kun se nyt oli ohi, tuntui se minutilta. Hän tahtoi tarttua nykyisyyteen ja pitää siitä lujasti kiinni. Se oli hirveää — tuo vanhentuminen.