Ja siellä olivat tytöt. Heille saisi hän sanoa hyvästit; tietäen, ettei ole enää avajaispäivää seuraavana syksynä — ja Priscilla asui Californiassa ja Georgie Etelä-Dakotassa ja Bonnie Kentuckissa ja hän itse Uudessa Englannissa ja he olivat ainoat ihmiset koko maailmassa, joista hän erikoisesti välitti. Tämän jälkeen hän saisi tutustua äitinsä ystäviin — jotka puhuivat ainoastaan miehistään ja lapsistaan ja palvelijoistaan. Ja siellä tapaisi hän myöskin miehiä. Hän ei ollut koskaan tuntenut montakaan miestä, mutta jonakin päivänä hän luultavasti menisi naimisiin jonkun kanssa heistä, ja sitten olisi kaikki ohi; ja ennenkuin hänellä olisi aikaa ajatellakaan, olisi hän jo vanha nainen ja kertoisi lastenlapsilleen tarinoita siltä ajalta, kun hän oli nuori tyttö.
Patty heitti taas surullisen katseen koulurakennukseen päin ollen puhkeamaisillaan kyyneliin muistellessaan kulunutta nuoruuttaan, kun hän äkkiä kuuli askeleita hiekkakäytävältä. Katsahdettuaan pelästyneenä ylös näki hän papillisen olennon kiertävän kukkulan ympäri. Tahtomattaan hän valmistui lähtemään pakoon, mutta piispa oli jo nähnyt hänet ja lähestyttyään muutaman askeleen huomasi hän puun varjossa pienen penkin ja istuutui siihen tyytyväisyydestä huoahtaen.
"Ihmeen kaunis näköala", sanoi hän, vieläkin hengästyneenä, "mutta kovin jyrkkä kukkula."
"Se on jyrkkä", myönsi Patty kohteliaasti; ja kun hän huomasi, että oli enää mahdoton paeta, istuutui hän entiselle paikalleen ja lisäsi naurahtaen: "Olen juuri juossut teitä pakoon, piispa Copeley, ja siinä te tulette heti perässäni kuin syyttävä omatunto."
Piispa nauraa hihitti tyytyväisenä. "Minä olen itse juossut pakoon", sanoi hän. "Tiesin, että olisin tullut esitetyksi ainakin sadalle teistä jumalanpalveluksen jälkeen ja livistin senvuoksi takatietä rauhalliselle kävelylle."
Patty katsoi häneen myötätuntoisesti. "Olisin tahtonut juosta pois jumalanpalveluksestakin", myönsi hän veitikkamainen ilme silmissään. "Ulkona vapaassa luonnossa on paras kirkko tällaisena päivänä."
"Niin minäkin ajattelen", sanoi Patty sydämellisesti, "mutta minulla ei ollut aavistustakaan, että piispat olisivat niin tunteellisia."
He tarinoivat tuttavallisesti kaikellaisista asioista ja vaihtoivat mielipiteitä koulusta ja papeista.
"On niin kummallista" sanoi Patty miettiväisenä, "että vaikka meillä on eri saarnaaja joka sunnuntai, niin meillä on kuitenkin aina sama saarna."
"Samako saarna?" kysyi piispa hiukan hämmästyneenä.