"Minä en tosiaan ole niin paha", puolusteli Patty; "mutta minä en voisi olla yhtä hyvä kuin Cathy, se olisi vastoin luontoa."
"Pelkään pahoin", sanoi piispa, "että Te ette kosta tarpeeksi uutterasti. Ei pidä tyytyä siihen, mitä ihmiset sanovat Teistä nyt, kun Te olette nuori, vaan tulee ajatella sitäkin, mitä he sanovat sitten, kun olette tullut vanhaksi. Ja siihen ei kestä kauan", lisäsi hän. "Ikä kuluu niin, ettei sitä huomaakaan."
Patty näytti kovin vakavalta.
"Te olette pian kolmenkymmenen, sitten neljänkymmenen ja sitten viidenkymmenen vuoden ikäinen."
Patty huokasi.
"Ja luuletteko, että sen ikäinen nainen on miellyttävä, jos hän turvautuu tekosyihin ja verukkeihin? Teidän täytyy muistaa, että Te ette voi muodostaa luonnettanne käden käänteessä, rakkaani. Luonne on hitaan kehittymisen tulos ja siemenet on kylvettävä varhain."
Piispa nousi, ja Patty kavahti jaloilleen huoaten helpoituksesta. Hän otti tyynyn ja kirjan kainaloonsa ja he läksivät yhdessä kukkulaa alas. "Minä olen sittenkin saarnannut Teille", sanoi hän anteeksipyytäen; "mutta saarnaaminen on minun ammattini ja Teidän tulee antaa anteeksi vanhalle miehelle, että hän on ollut pitkäpiimäinen."
Patty ojensi kätensä hymyillen, kun he pysähtyivät portaiden eteen. "Hyvästi, herra piispa", sanoi hän, "ja kiitoksia saarnasta; luulen, että tarvitsin sen — minä tulen vanhaksi."
Hän kiipesi hitaasti portaita ylös ja epäröityään hetken oman huoneensa ulkopuolella, mistä kuului iloista naurua, ilmaisten, että seura oli koolla, hiipi hän hiljaa käytävän toiseen päähän ja koputti ovelle.
"Sisään", kuului ääni vastaukseksi.