"Minä tahtoisin kuulla jotain oikein hassua professori Winterista; hän on juhlallisimman näköinen mies mitä olen koskaan nähnyt", huomautti eräs toinen.
"No niin", alkoi yksi lapsukaisista, "hän näyttää aikoneen mennä naimisiin viime viikolla, ja kutsut oli lähetetty ja vieraatkin jo saapuneet, kun morsian tuli äkkiä katumapäälle."
"Todellako? Kuinka hassua!" huusivat kaikki yhteen ääneen
"Nii-in; ja papilla ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä seremoniat tuonnemmaksi."
Pattyn veri jähmettyi. Hän tunsi jutun. Se oli hänen omia tuotteitaan.
"Mistä ihmeestä te olette kuulleet sellaisia järjettömyyksiä?" kysyi hän ankarasti.
"Kuulin Lucille Carterin kertovan sen Bonnie Connaughtin huoneessa eilisiltana", vastasi eräs tytöistä rohkeasti, varmana siitä, että hän oli kuullut sen luotettavasta lähteestä.
Patty julmistui. "Ja tietysti jok'ikinen tyttö, joka sen kuuli, on jo kertonut ainakin yhtä monelle muulle tytölle. No niin, siinä ei ole sanaakaan totta. Lucille Carter ei tiedä, mitä hän puhuu. Onpa se hauska juttu, eikö?" lisäsi hän ivallisesti. "Näyttääkö professori Winter siltä, että hän koskaan uskaltaisi esittääkään tytölle sellaista, vielä vähemmin naida hänet?" Ja hän asteli ylväästi huoneesta ja kiiruhti Lucille Carterin luokse.
"Lucille", sanoi Patty, "mitä sinä oikeastaan ajattelet levittäessäsi tuota juttua professori Winterista?"
"Itsehän sinä sen kerroit minulle", vastasi Lucille.