Kaikkein rakkakin Master-Jervie-Setä-Pitkäsääri Pendleton-Smith!
Nukuitko sinä viime yönä? Minä en. En niin hiventäkään. Olin liian ihmeissäni ja kiihtynyt ja huumautunut ja onnellinen. En usko että koskaan enää voin nukkua — enkä syödä myöskään. Mutta minä toivon että sinä nukuit, tiedäthän että sinun pitää, jotta tulisit pikemmin terveeksi ja voisit tulla luokseni.
Rakas Mies, en siedä ajatella kuinka sairas olet ollut — ja koko aikana en minä ole tietänyt siitä. Kun tohtori eilen saattoi minut vaunuihin, kertoi hän että kolmen päivän aikana oli oltu ilman toivoa. Oi, rakkahin, jos se olisi tapahtunut, olisi valo sammunut maailmasta minulta. Otaksun että joskus — kaukaisessa tulevaisuudessa — toisen meistä täytyy jättää toinen, mutta silloin meillä ainakin on ollut onnemme ja on muistoja, joista elää.
Aioin reipastuttaa sinua — ja sen sijaan minun täytyykin reipastuttaa itseäni. Sillä vaikka olenkin onnellisempi kuin koskaan uneksin voivani olla, olen myöskin totisempi. Pelko, että sinulle saattaisi tapahtua jotakin, viipyy varjona sydämelläni. Aina ennen voin olla kevyt ja huoleton ja välinpitämätön, koska minulla ei ollut mitään kallisarvoista menetettävänä. Mutta nyt — minulla tulee olemaan Iso Suuri Huoli kaiken loppuikääni. Aina kun olet poissa luotani, ajattelen kaikkia autoja, jotka voivat ajaa ylitsesi tai kylttejä, jotka voivat pudota päähäsi tai kauheita salakavalia bakteereja, joita voit niellä. Mielenrauhani on iäksi mennyttä — mutta enpä koskaan ole juuri välittänytkään vain pelkästä rauhasta.
Ole hyvä ja parane — pian — pian — pian. Tahdon saada sinut aivan lähelle, niin että voin koskettaa sinua ja tuntea että olet käsinkosketeltava. Sellainen pieni puolituntinen meillä vain oli yhdessä! Pelkään että ehkä olenkin nähnyt unta. Jospa edes olisin perheesi jäsen (hyvin etäinen neljäs serkku), niin saisin tulla katsomaan sinua joka päivä ja lukea ääneen ja pöyhiä tyynyäsi ja tasoittaa nuo kaksi pientä ryppyä otsaltasi ja saada suupielesi kääntymään iloiseen hauskaan hymyilyyn. Mutta sinähän olet iloinen taas, etkö olekin? Sinä olit iloinen eilen ennenkuin jätin sinut. Tohtori sanoi että mahdan olla hyvä hoitajatar ja että sinä näytit kymmenen vuotta nuoremmalta. Toivon että rakkaus ei tee kaikkia kymmentä vuotta nuoremmiksi. Välittäisitkö minusta vielä, rakas, jos osoittautuisinkin vain yksitoistavuotiaaksi?
Eilispäivä oli ihmeellisin päivä mitä olla saattaa. Jos eläisin yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden vanhaksi, en koskaan unohtaisi pienintäkään yksityiskohtaa. Se tyttö, joka lähti Lock Willow'sta aamun koittaessa, oli hyvin erilainen henkilö kuin se joka palasi takaisin illalla. Mrs. Semple herätti minut puoli viideltä. Hypähdin pimeässä pystyyn täysin hereillä, ja ensi ajatus, mikä syöksyi aivoihini, oli tämä: "Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären!" Söin aamiaista keittiössä kynttilänvalossa ja ajoin sitten viisi peninkulmaa asemalle kesken loistavinta lokakuun väritystä. Aurinko nousi matkalla, ja vaahterat ja kuusamat hohtivat punaisina ja oranssinvärisinä ja kiviseinillä ja viljapelloilla kimmelsi huurre. Minä tiesin että jotakin tulisi tapahtumaan. Koko matkan junassa pyörät lauloivat: "Sinä saat nähdä Setä Pitkäsäären." Se antoi minulle niin turvallisen tunteen. Minulla oli niin luja usko Sedän taitoon panna asiat oikealle tolalle. Ja minä tiesin että jossakin oli eräs toinen mies — rakkaampi kuin Setä — joka ikävöi nähdä minua, ja minulla oli jotenkuten sellainen tunne että ennen päivän loppua saisin nähdä hänetkin. Ja katso mitä tapahtui!
Kun tulin taloon Madison Avenue'n varrella, näytti se niin suurelta ja ruskealta ja uhkaavalta etten uskaltanut mennä sisään, vaan kävelin sen ympäri kootakseni rohkeutta. Mutta minun ei tarvinnut pelätä vähääkään, hovimestarisi on sellainen kiltti, isällinen vanha mies, että hän sai minut heti olemaan kuin kotonani. "Onko tämä Miss Abbott?" kysyi hän, ja minä vastasin: "On", niin että minun ei tarvinnutkaan kysyä Mr. Smithiä. Hän käski minun odottaa salongissa. Se oli hyvin tumma, upea, miehinen huone. Istuin suuren nojatuolin reunalle ja sanoin yhä itsekseni:
"Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären! Minä saan nähdä Setä Pitkäsäären!"
Sitten mies tuli takaisin ja pyysi minua astumaan kirjastoon. Olin niin kiihtynyt että totisesti jalkani hädintuskin kannattivat. Oven ulkopuolella hän kääntyi kuiskaamaan: "Hän on ollut hyvin sairas, Miss. Tämä on ensimäinen päivä, jolloin hänen on lupa olla ylhäällä. Ettehän viivy niin kauan että hän kiihtyy?" Hänen sanojensa sävystä tunsin että hän pitää sinusta — ja mielestäni hän on kultainen vanhus!
Sitten hän koputti ovelle ja sanoi: "Miss Abbott", ja minä menin sisään ja ovi sulkeutui takanani.