"Jos teidän toivonne toteutuisi, Mr. Sybert, niin istuisimme
McCormickin niittokoneella".
"Siinä olisi ainakin mukavampi olo", hän vastasi. Ulkona satoi rankasti ja tuon tuostakin välähti salama. Sisämaasta päin, yli Volscian vuorten ajelehti synkkiä pilviä, jotka kasaantuivat yhä raskaammiksi heidän yläpuolelleen. Marcia istui katsellen nousevaa myrskyä ja huudahti sitten äkkiä:
"Tällainen tilanne sopisi vaikka johonkin romaaniin! Joudutaan keskelle ukonilmaa Sabine-vuoristossa, ja etsitään suojaa autiosta viinikellarista — se kuulostaa aivan Duchessin romaaneilta".
"Siinä on tuttu kaiku", Sybert myönsi. "Teidän osallenne jää vain nyrjäyttää nilkkanne".
Marcia naurahti hiljaa, jännittynyt sävyäänessään.
"Minulla ei ole ollut eläissäni niin monia seikkailuja kuin nyt, tultuamme Villa Vivalantiin — Marcellus, Gervasio, Gervasion isäpuoli ja nyt tämä rajuilma vuoristossa! Jos tätä yhä jatkuu en käsitä, miten meidän täällä olomme lopulta päättyy".
"Henry James, kuten tiedätte, sanoo että vain henkiset seikkailut ovat jonkun arvoisia".
Marcia suhtautui epäilevästi tähän väitteeseen.
"Henkisistä seikkailuista", hän huomautti, "ei koskaan voi olla varma, oliko se todella seikkailu; saa aina pelätä itse kuvittelevansa puolet. Minä harrastan enemmän sellaisia, jotka ulkonaisestikin ovat jännittäviä. Todellisessa verenvuodatuksessa on jotain viehättävää".
Sybert käänsi välinpitämättömän näköisenä katseensa hänestä.