"Silloin hän pitää sieluansa hyvin kallisarvoisena. Minä en milloinkaan katsoisi omaa sieluani koko elämän kestävien ponnistusten arvoiseksi."
"Minun mielestäni ihminen itse määrää sielunsa hinnan."
"Niin, tietysti, jos pitää sieluaan hatturasiassa, voi sen säilyttää tahrattomana loppuun asti; mutta minkä arvoinen on sielu, josta ei ole mitään hyötyä? Onhan paljon parempi elää lähimmäistensä keskuudessa, ja auttaa heitä säilyttämään sielunsa puhtaina, sillä uhallakin, että oma sielu samalla hiukan tahraantuisi."
"Niin, ehkäpä se on totta", Marcia myönsi. "Sellaiset tahrat varmaan lopulla pyyhitään pois."
"Uskon sen, jos asioita arvostellaan oikein."
"Mutta minua säälittää sittenkin tuo nuori munkkiparka; hänelle on niin suuri pettymys, kun hän, tuodessaan uuden, kirkkaan sielunsa huomaa, ettei sitä pidetäkään yhtään parempana kuin joitakin niistä likaisista sieluista, jotka ovat laahautuneet halki maailman."
"Se on hänelle aivan oikein", Sybert selitti. "Hänen olisi pitänyt ajatella toisten sieluja enemmän kuin omaansa."
"'On vaarallista leikkiä sieluilla ja syytä varoa omaansa'", saneli
Marcia.
"No niin", Sybert hymähti, "en tahdo väitellä, kun sekä papit että runoilijat ovat minua vastaan; mutta sittenkin —"
"Te pidätte omaa kirjavaa sieluanne aivan yhtä hyvänä kuin toisten valkoiset ja puhtaat ovat?"