"Olen jo yhdeksän vuotta ollut seuraelämässä", hän virkkoi nauraen.
"Voitte luottaa siihen, että tunnen miehen!"
"Toivoisin että opettaisitte sen taidon Marciallekin", mumisi Mr. Copley itsekseen kääntyessään menemään portaille vastaanottamaan uusia vieraita.
Vaikka yksi puuttui, oli vieraiden joukossa muita jotka korvasivat hänet, ja Marcia olikin vain ohimenevästi kiinnittänyt huomiota Sybertin poissaoloon. Nauru ja äänten sorina, iloiset valmistukset ja edestakaisin häärivät palvelijat vangitsivat koko hänen huomionsa. Kun Granton kiinnitti hänen kaulaansa Mr. Copleyn ruhtinaallisen lahjan — etruskilaisen mallin mukaan valmistetut käädyt, joissa helmet ja ehjät smaragdit loistivat kilpaa kullan kanssa — oli hän niin ihastuksissaan kuin vain nuori nainen saattaa olla vähän ennen syntymäpäivätanssiaisiaan.
"Kas niin, Granton; nyt olen valmis", hän huudahti, ja kooten pariisilaispukunsa helman hän lennähti ovelle. "Käske toisten kiiruhtaa, sillä pian alkavat vieraat tulla."
Marcia astui alas portaita vetäen mennessään hansikkaita käteensä. Hän pysähtyi hetkiseksi käänteeseen katsellakseen näköalaa edessään. Hän räpäytteli silmiään pari kertaa, sillä hänestä näytti kuin Sybert olisi seisonut portaiden juurella katsellen häntä aivan samaan tapaan kuin silloin, kun he viimeksi olivat toisensa nähneet ja toivottaneet hyvää yötä. Marcia tunsi väristyksen käyvän ruumiinsa läpi, mutta nopeasti hän hillitsi itsensä ja astui alas tervehtimään häntä.
"Mr. Sybert! Pelkäsimme, että ette tulisikaan. Miten pääsitte tänne?"
"Tulin viimeisellä junalla. Olin matkustellut etelässä ja vasta tänään iltapäivällä tulin kaupunkiin."
"Te tulette ja menette aivan kuin näytelmäkappaleessa", Marcia virkkoi. "Olimme jo kokonaan kadottaneet toivomme teidän suhteenne ja kun nostamme silmämme, näemmekin teidät ilmielävänä edessämme."
"Minun mielestäni se on aivan päinvastaista."
"Oletteko tavannut setä Howardia? Saitteko enää mitään paikkaa täällä? Talo on täpösen täynnä."