"Kyllä, kyllä, minut on jo toivotettu tervetulleeksi. Vuoteeni on teidän setänne pukuhuoneessa."
"Saatte olla siitä kiitollinen. Pelkään, että seuraava tulija täytyy sijoittaa kellariin."
Sybert ei viitsinyt pitkittää näitä tervetuliaiskohteliaisuuksia, vaan seisoi ääneti katsellen miten Marcia napitti hansikkaitaan. Hän oli tänä iltana erikoisen säteilevä. Tukka näytti tavallista pehmeämmältä kynttilöiden valossa, ja hänen pähkinänruskeat silmänsä säihkyivät innosta. Hänellä oli yllään kaunis, valkea harsopuku, jonka alta hohti viheriää. Helmet hänen kaulassaan säteilivät ja jalokivet kimaltelivat. Hän katsahti Sybertiin ja kosketti helminauhaa kädellänsä.
"Tämän antoi Howard setä minulle syntymäpäivälahjaksi", hän virkkoi. "Eikö se ole ihastuttava? Se on tehty erään ikivanhan kaulakoristeen mukaan, joka on Castellanin muinaiskokoelmassa. Setä lahjoittaa minulle helmiä, ja isä lähettää vehnää."
Marcia kääntyi mennäkseen saliin ja Sybert seurasi häntä. Jos Marcia oli hetkiseksi hämmentynyt Sybertin odottamattoman ilmestymisen johdosta, niin oli hän nyt jälleen saavuttanut täydellisen tasapainonsa. Hän oli taas entistään iloisempi. Hänen käytöksensä oli tuttavallinen, melkeinpä liehittelevä; ja kuitenkin — Sybert pani sen ymmärtävästi hymyillen merkille — hän vältti katsomasta häntä suoraan silmiin. Tuo hetki tulen ääressä oli vielä liian tuoreessa muistossa. He palasivat eteissaliin, ja Marcia kääntyi verannan ovelle. Katosta riippui pieniä, kirjavia lamppuja ja paraillaan sytytteli palvelija samanlaisia pengermällä. Marcia kääntyi Sybertiin päin, joka seisoi hänen takanaan.
"Ette kai mene ulos?" Sybert kysyi.
"Hetkiseksi vain. Tahdon nähdä miltä kaikki näyttää."
Sybert katsahti otsaansa rypistäen hänen paljaisiin olkapäihinsä.
"Tuo signorinalle vaippa!" hän virkkoi ovella seisovalle palvelijalle.
"En minä tarvitse", Marcia sanoi; "on niin lämmin ilta."