"Se olisi ihana vakaumus, mutta Italiassa siihen ei voi uskoa."
"Sääli Italiaa!" huokasi Marcia.
"Niin — sääli Italiaa!" Sybert toisti.
Hän viskasi kiivaalla liikkeellä pois savukkeensa ja sytytti heti uuden. Marcia katseli häntä tulitikun valossa. Hänen silmänsä näyttivät tavallista syvemmiltä, leuka entistään voimakkaammalta ja suun ympärillä oli hermostuneita vakoja. Hän näytti laihtuneen viime viikkojen aikana.
He lähtivät kävelemään paatsamalehtoon.
"On heillä kuitenkin jotain hyvitystä", Sybert jatkoi samaa aihetta. "Noilta ihmisparoilta puuttuu monet meidän huvituksemme, mutta ei heillä ole kaikkia meidän huoliammekaan. Castel Vivalantissa on monen monta tyttöä, jotka eivät milloinkaan saa pitää syntymäpäivätanssiaisia, ja joiden elämä on sangen köyhää. He tekevät työtä, syövät ja nukkuvat, rakastavat ja ehkä vihaavatkin ja siinä kaikki. Teillä on paljon muitakin iloja, joita he eivät ymmärrä. Te nautitte esimerkiksi lukiessanne Egoistia. Mutta samalla" — hän pysähtyi vähän — "teillä on myöskin kärsimyksiä, joita he eivät ymmärrä. Te olette yksilö, kun he taas ovat yleensä vain inhimillisiä olentoja. Gervasion äiti nai erään miehen ja rakasti häntä epäilemättä suuresti, vieläpä itki viikon hänen kuoltuaan. Sitten hän nai toisen, eikä nähnyt mitään eroitusta tämän ja ensimmäisen välillä. Hän saa tehdä työtä ankarasti, ehkä toisinaan nähdä nälkääkin, mutta hän pääsee elämän pahimmasta kärsimyksestä, josta te, Marcia, kaikista etuoikeuksistanne huolimatta ette pääse."
"En kuitenkaan vaihtaisi", Marcia vastasi. "Tahdon kokea ja tuntea kaiken."
"Ah!" Sybert huudahti, "niinhän meidän kaikkien pitäisi. Mutta nuo kurjat talonpoikaraukat, jotka tuntevat vain nälkänsä ja surkeutensa, heiltä menee suurin osa elämästä hukkaan. He ovat tuskin inhimillisiä olentoja; he ovat kuin vetojuhtia, työtätekeviä, kärsivällisiä, huolettomia härkiä, jotka menevät minne niitä ajetaan edes uneksimattakaan omasta voimastaan. Se on vääryys; siinä on yhteiskunta heille velkaa; heillä ei ole mitään kehitysmahdollisuutta. Mutta", hän keskeytti naurahtaen, "eihän nyt ole aika kiusata teitä toisten ihmisten murheilla — teidän syntymäpäiväiltananne. Toivokaamme, että teidän osallenne ei niitä tulisi paljon."
He olivat kävellessään tulleet suihkulähteelle ja pysähtyivät siinä. He seisoivat kahden ihanassa lehdossa; satakieli heläytteli suloisia säveleitään oksalla heidän päänsä päällä. Marcia hengitti syvään ja katseli hämärää, vihreätä käytävää, jota myöten he olivat tulleet. Hän tunsi, että Sybert katseli häntä, ja hitaasti hän kohotti päänsä ja kohtasi hänen katseensa. He seisoivat hetken niin; mutta samassa kuului pyörien ratinaa; Marcia säpsähti ja kääntyi lähtemään.
"Vieraita alkaa tulla. Pelkään, että täti Katherine kaipaa minua", hän virkkoi hiukan vapisevalla äänellä.