Kaupunki on kuin pieni taulu, voisi tuskin löytää toista paikkaa, joka sopisi niin hyvin maalattavaksi, mutta kuten kaikki Sabine-vuoriston kylät, on tämäkin surkean köyhä. Vuosisatojen kuluessa se on ränstynyt ja kadottanut merkityksensä; sitä katsellessa voisi tuskin uneksia, että kirkkaina päivinä kohoaa näköpiirissä nykyajan Rooman muurit ja tornit. Tälläkin eristetyllä pikku kaupungilla on oma historiansa. Se on rohkeana uhmannut sekä ryöväriparooneja että paavien sotaväkeä. Sitä on piiritetty, se on valloitettu, onpa sen oma ruhtinas sen häpeällisesti kavaltanutkin. Kahdesti se on hävitetty maan tasalle, kahdesti uudelleen rakennettu. Olkoon miten on, se on säilynyt halki vuosisatojen ja vielä tänä päivänä se seisoo harmaana ja hylättynä omissa, oloissaan muuriensa keskellä.

Keskiajasta alkain on muuan roomalainen ruhtinassuku johtanut nimensä Castel Vivalantista. Vivalanti-suku oli aikoinaan mahtava ja Kirkkovaltion historiassa esiintyy usein sen ruhtinaita, vaikkakaan ei edullisessa valossa. He olivat useammin riidassa kuin sovussa paavinistuimen kanssa, ja kerrotaanpa eräästä paavista, joka vietti neljä raskasta kuukautta katsellen maisemaa hyvin kapeasta ikkunasta Vivalantin linnasta. Mutta huolimatta jumalattomasta riitaisuudestaan olivat ruhtinaat taas ajoittain hyvinkin hurskaita, ja kahdesti on tässä suvussa kannettu kardinaalin hattua. Viime vuosina on sekä sen rikkaus että merkitys jossain määrin vähentynyt, mutta siitä huolimatta mainitaan Vivalanti-nimeä yhä vieläkin kunnioituksella Rooman vanhojen aatelisnimien joukossa.

Sen kukkulan alemmat penkereet, jolla kaupunki sijaitsee, ovat metsäisiä ja vihreiden sypressien ja pinjojen, oliivi- ja viinitarhojen peittämiä. Tänne rakensivat ruhtinaat huviloitaan, kun sodat paavien kanssa olivat onnellisesti päättyneet ja he uskalsivat laskeutua alas turvapaikoistaan vuorelta. Vanha huvila rakennettiin noin mailin päähän kaupungista alaspäin ja sen puutarha sijoitettiin penkereittäin pitkin rinnettä. Jo kauan se on ollut raunioina, mutta sen perustukset ovat yhä pystyssä ja puutarhan alkuperäisen suunnitelman eroittaa selvästi. Tien vasemmalla puolen näet sisäänkäytävän, suunnattoman suuren kiviportin sammalen peittämine uurnineen ja kartionmuotoisten sypressien reunustaman kujan, joka kerran on ollut komea, mutta nyt on aivan rikkaruohojen peittämä. Jos pysähdyt hetkeksi — etkä voikaan olla sitä tekemättä — näet porttiholvien välistä kujan päässä muutamia rappeutuneita holvikaaria, ja jos sinulla on hyvät silmät, voit erottaa suihkukaivonkin.

Jokainen, jonka tapaat tiellä, voisi kertoa tarinan vanhasta Vivalantin huvilasta ja "Pahasta Ruhtinaasta", joka, Jumalan kiitos, sai surmansa parisataa vuotta sitten. Sinulle kerrotaan Italiassa hyvin tavallinen tarina täpötäysistä vilja-aitoista, talonpoikien nääntyessä nälkään, ja siitä miten eräänä kuutamoisena yönä ruhtinaan kävellessä pengermällä tyytyväisenä mietiskellen ilkeyksiään eräs talonpoika hänen omasta vuoristokylästään hiipien takaapäin hiljaa kuin kissa pisti hänet kuoliaaksi ja upotti ruumiin suihkukaivoon. Sain kuulla, että palavan huvilan liekit näkyivät aina Rocca di Papalle asti Alban vuoristoon; ja kertoja lisää hymyillen ja olkapäitään kohauttaen, että toiset sanovat vanhan ruhtinaan täysikuun aikana palaavan suihkulähteen reunalle ajattelemaan syntejään, mutta kertoja puolestaan pitää sitä vanhojen ämmien juttuna. Sen sanottuaan hän katsahtaa nopeasti taakseen sypressien synkkiin varjoihin tehden salaa ristinmerkin toivottaessaan sinulle a revederla.

Et voi ihmetellä sitä, että nuori ruhtinas (kaksi vuosisataa sitten) ei rakentanut uutta huvilaansa entisen paikalle; sillä vaikka ei hän, kuten ei urhoollinen talonpoikakaan välittänyt lainkaan aaveista, ei paikka kuitenkaan tuntunut mitenkään pyhitetyltä, eikä rakastavaisia haluttanut kävellä suihkulähteen ympärillä. Sen vuoksi sinun täytyy kulkea jonkun matkaa eteenpäin samaa tietä, ennenkuin saavut uudelle huvilalle, joka rakennettiin anno Domini 1693, Hänen Pyhyytensä paavi Innocentius XII:nnen hallituksen aikana. Täällä ei tapaa mitään synkkiä sypressejä: sisäänkäytävää reunustaa lehtevät vaahterat. Itse huvila on säännötön ja vaikkakin hiukan ajan kuluttama, se on vielä hyvin käyttökelpoinen useine siipirakennuksineen, parvekkeineen, makuusuojineen ja marmoripengermineen.

Uudesta huvilasta — siksi sitä voi sanoa — on näköala länteen ja pohjoiseen päin. Lännessä näkee yli oliivi- ja viinitarhojen Rooman Campagnalle asti, taustalla Pyhän Pietarin kirkon valkoisena pilkkuna ja sen takana kapean, kimaltelevan kaistaleen merta. Pohjoista kohti näkee Sabine-vuoristoon, jossa Soracten huippu kohoaa kuin saari näköpiirissä. Muutoin huvilaa ympäröi laakeri- ja paatsamalehdot pitkine varjoisine käytävineen ja vilpoisine lehtimajoineen, suihkulähteineen, vesiputouksineen ja särkyneine kuvapatsaineen, kaikki seitsemännentoista vuosisadan ylhäisen kaavamaista tyyliä. Mutta puut eivät ole enää niin huolellisesti hoidettuja kuin ne olivat sata vuotta sitten; auringon säteet pääsevät vaivoin tunkeutumaan vihreisiin lehtokujiin, ja satakieli laulaa kaiket päivät. Kaikkina vuodenaikoina, mutta erittäinkin keväisin, puutarha on väriloiston peittämä. Ruusupensasaidat, oleanderit, kullanväriset laburnumit, tulipunaiset granaattiomenan kukkaset, punaiset ja valkeat kameliat, päivänkukat ja liljat ja purppuranväriset kurjenmiekat, kaikki kukkivat samaan aikaan häikäisevin värein. Kahdesti vuodessa, keväisin ja syksyisin peittää huvilan matalia keltaisia muureja lavendeli ja vaaleanpunainen köynnösruusu ja jokainen tuulenhenki tuo niiden tuoksun tullessaan.

Tällä paikalla voi hyvin uneksia vanhasta Italiasta, kardinaaleista, paaveista, komeiden hoviherrojen ja kauniiden naisten loistavapukuisista palvelijoista, Romeon ja Julian lemmenkohtauksista marmoripengermällä Italian kuutamossa. Mutta jos Vivalantien joukossa on rakastajia, niinkuin epäilemättä tiedämme olevan, niin tapaammepa heissä vihankin valtaamia henkilöitä, ja usean ruhtinaan kerrotaan saaneen väkivaltaisen lopun, joka ei aina tapahtunut omien talonpoikien kätten kautta. Uuden huvilan muurit ovat kahdensadan elinvuotensa aikana nähneet monet murhenäytelmät ja Vivalantin aikakirjat ovat kaameata luettavaa.

Ja nyt, seurattuasi Vivalantien historiaa näin pitkälle, tunnet luultavasti pettyväsi, kun kuulet, ettei kertomuksellamme olekaan mitään tekemistä heidän kanssaan. Mutta jos haluat tietää enemmän tästä suvusta, voit tavata Hänen Ylhäisyytensä Anastasio di Vivalantin, nykyisen ruhtinaan ja haaransa viimeisen, Monte Carlon kasinossa. Hän on hoikka, nuori mies, jolla on tummat, kellahtavat kasvot ja silmien alla joukko hienoja vakoja.

Miksi sitten, jos kerran emme joudu tekemisiin Vivalantien kanssa, olemme niin kauan viipyneet heidän puutarhassaan, kysynet? Niin näetkös, puutarha kyllä koskee meitä, vaikkakaan emme välitä nuoresta ruhtinaasta, ja sinun täytyy tunnustaa, että puutarha on paikka, jossa mielellään viipyy. Ja henkilöt, joihin saamme tutustua, ovat (sanon sen epäröiden, pelosta että särjen lumouksen) amerikkalaisia. Niin, on parasta tunnustaa suoraan, amerikkalaisia miljonäärejä. Nyt se on sanottu — pahin siis tiedetään. Mutta, saan minä vuorostani kysyä, onko niin ehdottomasti ikävystyttävää ajatella amerikkalaista miljonääriperhettä viettämässä kesää Sabine-vuoristossa, italialaisessa huvilassa, joka on peräisin seitsemänneltätoista vuosisadalta, — erittäinkin kun oikea perillinen mieluummin elostelee Monte Carlossa? Turmelevatko he ehdottomasti romantiikan? Hekin ovat ihmisiä ja heillä on intohimonsa kuten kaikilla meillä; ja ainakin yksi heistä on nuori ja miehet ovat sanoneet häntä kauniiksi — vieläpä tässä samassa puutarhassa.

I Luku.