Sybert huomasi Marcian käden vapisevan, ja käsitti, että tytön hermoille olisi liikaa, jos hänen täytyisi pakoittautua syventymään korttipeliin.
"Kiitoksia, Mrs. Copley", hän vastasi; "on liian hieno ilta istua sisällä. Miss Marcia ja minä jäämme tänne."
Tuo ehdotus oli kova koetus hänen omille hermoilleen, mutta hän oli jo monien vuosien aikana harjoittautunut peittämään tunteensa; se oli kuin jumalantuomio, johon hän oli alistunut.
Vistiseurue palasi saliin ihailtuaan vielä hetken illan kauneutta. Sybert toi hallista Marcialle nojatuolin ja asettui itse pengermän kaiteelle sytyttäen savukkeensa niin huolettoman näköisenä, että Marcian täytyi häntä tahtomattaankin ihailla. Olisipa hän tiennyt, että tuo tyyneys oli vain pinnalla, vaikka tosin ei hänen sisäisellä kiihtymyksellään ollut mitään tekemistä luolassa makaavan miehen kanssa. He istuivat jonkun aikaa ääneti katsellen alas kimmeltävälle Campagnalle. Maisema oli yhtä kaunis kuin silloin eräänä iltana aikaisin keväällä, nyt oli vain täysi kesä. Se oli niin rauhallinen, niin idyllinen ja läpeensä täynnä Italian runoutta ja romantiikkaa, että tuntui kerrassaan mielettömältä ajatella kapinoita ja ryöstöjä tuon maiseman yhteydessä. Ainakaan ei Marcia niitä ajatellut tällä hetkellä; hän tahtoi luottaa setänsä sanoihin ja luovuttaa vastuunalaisuuden hänelle. Hänen mieltään poltti vain tuo hetki suihkulähteellä, joka vielä oli selittämättä heidän välillään. Hän oli nyt ensi kerran kahden kesken Sybertin kanssa sen jälkeen. Mitähän Sybert sanoisi? Oliko hän kenties jo unohtanut sen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan? Tietysti hän oli; se vain pilaisi asian; mutta jos Sybert lausuisi anteeksipyynnön ja onnittelisi, silloin Marcia saattaisi selittää. Mitähän hänen mielessään liikkui? tuo kysymys kohosi varmaan jo sadannen kerran Marcian mieleen, kun hän salaa tarkasteli hänen synkkiä, tunteettomia kasvojaan. Luuliko hän Marcian olevan kihloissa Paul Dessartin kanssa, vai aavistiko hän oikean syyn, miksi poika oli niin äkisti matkustanut Amerikkaan? Jos niin oli, ei Marcia siinäkään tapauksessa kohoaisi hänen silmissään. Sybert luulisi hänen leikkineen Paulin kanssa ja — Marcia punastui pelkästä ajatuksestakin — yrittäneen samaa häneen itseensäkin nähden.
Sybert katkaisi ensin hiljaisuuden. "Luulenpa tietäväni", hän virkkoi verkalleen, "missä tuo teidän krusifiksimiehenne tällä hetkellä liikkuu." Hän viittasi savukkeellaan kukkulaa kohti, jossa pienen Castel Vivalantin muurit kuvastuivat taivasta vasten. "Jollen erehdy, istuu hän paraillaan jonkun pienen majan peräkamarissa, seuranaan ystävämme Tarquinio, joka sivumennen sanoen on mieletön." hän lisäsi miettiväisesti. "Eivät karabinierit suotta vartioi näitä teitä. Joukko napolilaisia, joiden oikeastaan olisi pitänyt pysyä paikoillaan, on saapunut viime päivinä näille maille, he ovat suurimmaksi osaksi camorristeja ja hallitus ahdistaa heitä ankarasti. Tuo krusifiksisankari on epäilemättä juuri eräs heistä, ja todennäköisesti hän osui valitsemaan vanhoilta raunioilta lepopaikkansa, aavistamatta laisinkaan kuka täällä asui. Joka tapauksessa olen vahvasti vakuutettu siitä, että setänne ei ole se otus, jota hän metsästää. Italiassa on tällä hetkellä kylliksi muuta toimitettavaa, jotta olisi aikaa ajatella yksityistä kostoa — vaikka", hän jatkoi hymyillen, "en tahtoisi pilata teidän seikkailuanne."
Marcia ei vastannut, huoahti vain hiukan ja taas syntyi hiljaisuus heidän välilleen.
"Kerran tällaisena iltana", Sybert virkkoi uneksien, "te, Miss
Marcia, ja minä olimme yhdessä ajelulla."
"Ja me emme vaihtaneet sanaakaan!"
"Taisipa olla niin", Sybert myönsi nauraen. "En ainakaan muista mistä keskustelimme."
Alhaalta laaksosta kuului miehen ääni laulavan tuttua kansanlaulua.
He erottivat vain sävelen, mutta sanat olivat heille ennestään tutut: