"Avaa akkunasi, lemmikkini,
niin tulen varastamaan sydämesi!"
Sybert kuunteli, katsellen tyttöä kulmiensa alta. Äkkiä hänet valtasi voimakas kiusaus, jota hänen oli vaikea vastustaa. Hän luuli Marcian kuuluvan toiselle, mutta miksi ei hän saattaisi varkaan tavoin koettaa ryöstää hänen sydäntänsä. Viime viikkoina hän oli saanut nähdä vuosikausia kestäneen toivonsa raukeavan tyhjiin; hän oli uupunut ja masentunut; hän oli taistellut taistelunsa yksinään ja oli nyt inhimillisen myötätunnon tarpeessa. Tuon taistelun aikana Marcia oli hallinnut koko hänen olentoaan. Hän oli nähnyt tytön luonteessa vielä uinuvia mahdollisuuksia, ne näyttivät lupaavilta, ja hänet oli äkkiä vallannut halu seurata ja ohjata hänen kehitystään. Tuo uusi tunne oli sitä kiihkeämpi, kun hänessä kaikki sellainen oli jo ollut melkein sammunutta. Ja sitten sekin oli häneltä riistetty. Tanssiaisillan jälkeen hän ei ollut hetkeäkään epäillyt, ettei Marcia olisi kihloissa Paul Dessartin kanssa. Hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi, että sinä hetkenä, jolloin hän yllätti heidät puutarhassa, Marcia juuri omalla hienolla tavallaan työnsi Paulin pois luotaan. Monet siihen asti merkityksettömät pikkuseikat olivat nousseet Sybertin mieleen, ja hän oli uskonut asian todeksi enempää kyselemättä. Oli kuin kohtalon ivaa, että tämä pantiin hänen kannettavakseen juuri silloin, kun se tuntui vaikeimmalta kestää. Tämä oli kuin Nemesiksen lopullinen kosketus, jolla vuosikausien työ täydennettiin ja viimeisteltiin.
Ja nyt, kun hän katseli tyttöä, valtasi hänet äkkiä raju kapinanhenki, joka yllytti häntä taistelemaan kohtaloa vastaan ja riistämään Marcian Paul Dessartilta. Koko hänen vaistonsa kiihoitti häntä taisteluun; vain kunnia pidätti häntä. Hän kääntyi poispäin ja tuijotti tuskaisin katsein etäisyyteen. Tyttö oli vapaasti valinnut — liekö sitten viisaasti vai ei, sen näyttäisi tulevaisuus. Sybert tiesi, ettei hänen kunniansa myöntäisi häntä ojentamaan edes pikku sormea kutsuakseen Marciaa takaisin.
Hän kokosi äkkiä päättävästi kaikki voimansa ja rupesi puhua lörpöttelemään kaikenlaisista yleisistä asioista — siitä, miten Tyrolissa oli paljon miellyttävämpi viettää kesänsä kuin Sveitsin järvien rannoilla, hän puhui sisilialaisten luonteesta, kirjoista, taiteesta, eurooppalaisista valtiomiehistä ja monista muista asioista, joita Marcia ei ollut milloinkaan ennen kuullut hänen mainitsevan. Se oli diplomaatin pientä pakinaa, miehen, jonka alituiseen täytyy olla valmis asettumaan toisen kannalle. Marcia oli aina tietänyt, että Sybert osasi, jos tahtoi, puhua muustakin kuin Italian politiikasta, sillä hän oli nähnyt hänet monilla päivällisillä ja kutsuissa, mutta hänen kanssaan Sybert ei ollut milloinkaan sitä harrastanut. Aluksi hän oli tuskin viitsinyt puhua mitään muuta kuin kaikkein pintapuolisimpia asioita, mutta sitten muuttui heidän suhteensa äkkiä sellaiseksi, ettei mikään muodollinen keskustelu ollut tarpeen. He olivat ikäänkuin syrjäyttäneet sen tilan, jolloin läheisempi tuttavuus kehittyy, ja olivat suoraan tulleet keskenään sellaiseen suhteeseen, että saattoivat ymmärtää toisiansa puhumatta sanaakaan. Ja nyt Sybert keskusteli kohteliaasti ja ylimalkaisesti, aivan kuin heidät vasta puoli tuntia sitten olisi esitelty toisilleen. Marcia tunsi itsensä loukkaantuneeksi; saattaisihan Sybert ainakin olla suora. Ajatelkoon hän hänestä mitä hyvänsä, tuollaiseen edeltäkäsin harkittuun teeskentelyyn ei olisi ollut syytä tuhlata sanoja. Marcian ei tänä iltana tarvinnut itsekseen miettiä katseliko Sybert häntä. Hänen katseensa ei hetkeksikään siirtynyt kuutamoiselta Campagnalta.
Noin puolen tunnin kuluttua tuli Mrs. Copley salin ikkunaan, tiedustelemaan eikö Marcia haluaisi vaippaa harteilleen. Oli kyllä lämmin, mutta iltakaste teki ilman kosteaksi. Marcia hymähti ajatellessaan, miten typerää oli puhua vaipoista tällaisena iltana, mutta hän nousi kuitenkin tottelevaisesti. He menivät sisään ja pysähtyivät salin ovelle. Vistin pelaajat tutkivat otsa rypyssä korttejaan; peli näytti olevan jännittävä.
Marcia pudisti nauraen päätään. "Pelata vistiä tällaisena iltana!"
Melville katsahti häneen hymyillen. "Niin, niin, Miss Marcia, me tulemme vanhoiksi — kuutamo ja romantiikka ovat nuoria varten."
Sybert hymyili melkein kolkosti kääntyessään poispäin. Hänestä tuntui, että tuo huomautus oli hänelle kuin ivaa.
Marcia meni huoneeseensa ja heittäen hartioilleen ohuen harsohuivin, hän pysähtyi hetkeksi avonaisen lasioven luo katsellen kuun valaisemaa maisemaa. Hän tunsi mielensä tuskaisen särkyneeksi ja toivottomaksi. Sybert oli etäällä hänestä, Marcia ei käsittänyt häntä ensinkään. Hän oli ilmeisesti tehnyt ratkaisunsa, jota mikään ei voinut järkyttää; Marcia ei saisi milloinkaan tilaisuutta selittää. Äkkiä hän kohotti päänsä ja oikaisi vartalonsa. Jos Sybert halusi asettua sille kannalle, niin — olkoon menneeksi! Marcia antaisi takaisin samalla mitalla. Hän lähti takaisin alas ja pysähtyi mennessään Geraldin ovelle. Iltaisin oli yleisenä tapana milloin hyvänsä pistäytyä katsomaan, että poika varmasti nukkui ja oli huolellisesti peitetty, vaikka tosin tänä iltana tuskin saattoi peitettä pitää välttämättömänä. Marcia kurkisti sisään, mutta astui samassa henkeään pidättäen peremmälle. Vuode oli tyhjä. Hän tuijotti hetkisen siihen tietämättä mitä ajatella, ja seuraavassa hetkessä hän kiiruhti käytävän toiseen päähän palvelijoiden puolelle. Hän naputti Biancan ovelle, mutta kun ei tavannut huoneessa ketään, kutsui hän Grantonin.
Ei ollut mitään syytä hätäillä, Granton vakuutti. Master Gerald ja pieni italialaispoika olivat luultavasti ruokasäiliössä rypäle- ja suklaavarkaissa.