Marcia kääntyi sivuttain väristen pelosta ja painoi kasvonsa seinää vasten. Mitä, jos he ampuisivat Sybertin takaapäin hänen istuessaan tuossa?
Äkkiä Sybert malttoi mielensä ja hypähti anteeksipyytäen tytön luo. "Oh, suokaa anteeksi, Miss Marcia; ei ollut tarkoitukseni pelottaa teitä. En itse tiedä, mitä puhun."
Hän alkoi sulkea etäisempiä ovia ja ikkunaluukkuja. Tullessaan Marcian kohdalle, hän katsahti tyttöön. Hän seisoi silmät kiinni, eikä liikahtanutkaan. Sybert sulki viimeisen luukun, asetti salvan sen eteen, ja nyt he seisoivat molemmat ääneti pimeässä. Marcia taisteli, koettaen tukahuttaa pelkonsa. "Luulen, että olette pelkuri", nuo sanat soivat hänen korvissaan. Hän oli sinä päivänä kestänyt jo paljon, aina siitä hetkestä alkaen, kun tapasi miehen nukkumassa ruohikossa; ja nyt, kun hän avasi silmänsä ja joka puolella oli pimeä, valtasi hänet yht'äkkiä samanlainen kauhun tunne, kuin silloin vanhassa viinikellarissa. Tuo pelko ei kohdistunut mihinkään erikoiseen asiaan; näkyvän vaaran edessä hän kyllä saattaisi olla yhtä rohkea kuin kuka muu hyvänsä. Se oli pikemminkin rajua, järjetöntä mielenliikutusta, jota hänen kiihtynyt ja ylenmäärin rasittunut hermostonsa ei voinut vastustaa. Hän ojensi kätensä ja kosketti Sybertiä, saadakseen varmuuden, että hän ei ollut lähtenyt pois. Seuraavassa hetkessä hän ei enää voinut hillitä itseään. "Minua pelottaa", hän nyyhkytti ja tarrautui kiinni Sybertiin.
Marcia tunsi Sybertin kiertävän käsivartensa hänen ympärilleen. "Marcia! Pieni, rakas tyttöni. Sinun ei tarvitse mitään pelätä. Kun he huomaavat, että olemme varuillamme, eivät he uskalla meitä ahdistaa. Ei kukaan voi tehdä sinulle pahaa." Hän puhui aivan kuin Geraldille, Marciaa olisi naurattanut, jos hän vain olisi voinut tukahduttaa itkunsa. Sitten Sybert äkkiä puristi hänet lujasti rintaansa vasten. "Marcia", hän kuiskasi käheästi, "Marcia", ja hän kumartui tytön puoleen, kunnes kosketti hänen huuliaan. He seisoivat hetken liikkumatta; sitten Marcia äkkiä tunsi hänen jäykistyvän päästäessään hänet irti ja hellästi irroittaessaan hänen kätensä. He hapuilivat pimeässä halliin vaihtamatta sanaakaan, ja katsahtamatta toisiinsa. Molemmat olivat hämillään. Marcian silmissä kimalteli vielä kyyneleitä, mutta hänen poskensa olivat tulipunaiset. Ja Sybert oli tavallistaankin kalpeampi.
Hän astui salin ovelle. "Hoi, Copley", hän virkkoi matalalla äänellä.
"Joko pian olet valmis? Tahtoisin kertoa sinulle jotain."
Copley liikahti hiukan, mutta ei katsahtanutkaan häneen. "Sh — tässä on jännittävä kohta. Olemme tasoissa ja vain yksi peli on jälellä. Tulen tuossa paikassa."
Marcia istahti tuolille. He olivat nyt toisella puolen taloa, ja siinä samassa oli hänen pelkonsa haihtunut. Kaikki oli kuin pois pyyhitty hänen mielestään paitsi se, mikä juuri oli tapahtunut. Hänen tunteensa ja ajatuksensa riehuivat sekaisina; vain yksi asia oli hänelle selvä. Hän oli painautunut Sybertin syliin ja Sybert oli suudellut häntä; ja sitten — Sybert oli irroittanut hänen kätensä. Tuota ajatellessaan hän sulki silmänsä ja liikahti tuskallisesti.
Eteissalin toisessa päässä Sybert asteli edes takaisin sytyttäen savukkeen toisensa jälkeen ja viskaten ne taas pois järjestäin. Hänkin soimasi itseään katkerasti. Hän oli peloittanut Marcian, vaikka tyttö ilmankin oli hermojännityksestä aivan suunniltaan; hän oli käyttänyt hyväkseen tilaisuutta silloin, kun Marcia ei itse tiennyt, mitä teki; hän tiesi, että tyttö oli kihloissa Paul Dessartin kanssa, eikä hän kuitenkaan käyttäytynyt kuten gentlemanin sopii. Katsahtaen nopeasti salin puoleen, hän heitti pois savukkeensa, astui eteissalin poikki ja istuutui tuolille Marcian viereen. Tyttö vetäytyi äkisti taapäin, ja Sybert kumartui eteenpäin kyynärpäät polvien varassa ja tuijotti lattian kuvioihin.
"Marcia", hän virkkoi tuskin kuuluvalla äänellä, "minä rakastan teitä. Tiedän, että ette välitä minusta; tehän olette toisen oma. En aikonut tavata teitä enää; ja ennen kaikkea, en aikonut tunnustaa teille rakkauttani. Minulla ei olisi ollut oikeutta käyttää hyväkseni hetkeä, jolloin te ette voinut hillitä itseänne, mutta — en saattanut muuta; en ole niin vahva kuin luulin olevani. Pyydän teitä, antakaa minulle anteeksi ja unohtakaa mikä äsken tapahtui."
Marcia veti syvään henkeään ja sulki silmänsä. Hänen kurkkunsa tuntui äkkiä kuumalta ja kuivalta. Ilon väristys kulki hänen lävitseen, ja hänestä tuntui, että nyt hän kestäisi mitä hyvänsä. Hänen tarvitsisi sanoa vain 'en ole toisen oma', ja kaikki muuttuisi hyväksi. Hän kohotti päänsä ja katsoi suoraan Sybertin syvämietteisiin silmiin. Ja tällä kertaa Sybertin vuorostaan täytyi painaa katseensa maahan.