"Huomaatteko, että tämä huone ei ole hullumpi tässä valaistuksessa", hän virkahti Marcialle. "Tuokin vanha hirviö tuolla ylhäällä", hän osoitti Baccusta, joka lepäili viinilehvien keskellä, "näyttää näin kuutamossa vaikkapa Michelangelon työltä, kun se taas päivänvalossa ei ole edes Carlo Dolcin arvoinen."
Marcia katseli Sybertiä suurin silmin. Mitä hän saattoi ajatella, kun ryhtyi tällaisessa tilanteessa lausumaan taidearvosteluja? Marcia ei vielä milloinkaan ollut kuullut hänen osoittavan pienintäkään harrastusta tuohon asiaan. Hän oli jo niin kauan jännittänyt hermojansa ja koettanut peittää mielenjärkytystään, että hänen itsehillitsemiskykynsä oli pian lopussa. Ja nyt Sybert vielä rupesi näyttelemään noin ennenkuulumattomalla tavalla! Marcia katsoi hänen ohitseen paatsamien synkkiin varjoihin, ja hän värisi ajatellessaan mitä niiden pimentoon saattoi kätkeytyä. Samassa Sybert astui parvekkeelle.
"Mr. Sybert!" huudahti Marcia säikähtyneenä. "He saattavat pitää meitä silmällä. Tulkaa takaisin."
Sybert nauroi ja istuutui sivuttain rautakaiteelle. "Jos he tarkastelevat meitä, niin he epäilemättä ihmettelevät, miksi me niin huolellisesti suljemme talon. Me viivymme täällä hetken ja annamme heidän nähdä, ettemme aavista mitään pahaa; me suljemme luukut vain vedon vuoksi, emmekä suinkaan murtovarkaiden takia."
"He ampuvat teidät", läähätti Marcia luoden katseensa hänen valkeaan kesäpukuunsa, joka kuunvalossa oli mainio maalitaulu.
"Loruja, Miss Marcia! He eivät osuisi minuun vaikka koettaisivatkin." Hän arvioi katseellaan matkan lehtokäytävälle. "Ei ole sitä paitsi mitään pelkoa, että he yrittäisivät. He eivät panisi alttiiksi koko puuhaansa saadakseen vain minut; en ole kuningas Umberto. He eivät vihaa minua kylliksi." Hän nojautui eteenpäin naurahtaen taas. "Tulkaa tänne, Miss Marcia ja puhukaa minulle jotain. Näyttäkää minulle kuinka rohkea olette."
Marcia painautui seinää vasten. "En ole rohkea. Mr. Sybert, pyydän teitä, tulkaa pois. Meidän täytyy mennä kertomaan setä Howardille mitä olemme kuulleet."
Jos Sybert oli Marcialle tänä iltana arvoitus, ei hän käsittänyt itse itseään sen paremmin. Hän jännitti itseänsä vielä enemmän kuin Marcia. Hän oli vannonut, ettei enää tapaisi tyttöä, ja tänä iltana hän oli ollut niin heikko, ettei saattanut vastustaa kiusausta; hän oli luvannut, ettei puhuisi Marcialle ja päättänyt tarkasti peittää tunteensa, ja nyt hän huomasi joutuneensa mitä läheisimpiin suhteisiin tytön kanssa. Heillä oli yhteinen salaisuus; he olivat samassa vaarassa. Oli mahdollista, että hänet murhattaisiin tänä yönä. Camorristit olivat jo ennenkin yrittäneet sitä; tällä kertaa he saattoivat onnistua. Itse asiassa hän ei siitä välittänyt, pikemminkin hän oli siitä hyvillään. Kaikki hänen halunsa olivat kuolleet; hänellä ei ollut mitään, minkä eteen elää, ja se teki hänet uhkarohkeaksi. Hän luuli Marcian rakastavan toista, mutta siitä huolimatta hän hämärästi tunsi omaavansa vaikutusvaltaa tyttöön. Ainakin kerran, hän mietti itsekseen, ennenkuin Marcia palaisi omansa luo, täytyisi hänen tunnustaa hänen voimansa; tytön täytyisi taivuttaa tahtonsa hänen mukaansa. Hän tiesi, että Marcia pelkäsi, mutta hänen piti voittaa pelkonsa. Hänen täytyi tulla ulos kuutamoon ja seisoa hänen, Sybertin vieressä, käsi kädessä, suoraan paatsamalehdon synkkien varjojen edessä.
Hän kumartui eteenpäin ja katseli tyttöä, hänen seisoessaan siinä valkeassa iltapuvussaan, joka erottautui jyrkästi seinän tummaa väriä vasten, tukka ympäröi pehmeänä ja kiiltävänä hänen kasvojaan, ja hänen harmaat silmänsä olivat suurina pelosta ja hämmästyksestä.
Sybert ojensi kätensä häntä kohden. "Marcia", hän kuiskasi kiihkeästi. "Tulkaa tänne, Marcia. Tulkaa tänne ulos, ja seisokaa minun rinnallani, taikka muuten luulen, että olette pelkuri."