"Tahdon puhua yksin signorelle, kahden kesken hänen kanssaan, sangen tähdellisistä asioista", intti mies, katsellen uhkaavasti toisesta toiseen. Hän ei ymmärtänyt vierasta kieltä, jota he käyttivät, ja tunsi, että heillä oli siitä hyötyä.
"Älä päästä häntä kahden kesken puheillesi", varoitti Sybert. "Hän on vaarallinen."
"Kas niin, mitä haluatte?" Copley kysyi päättäväisesti. "Sanokaa tässä, mitä teillä on puhuttavaa."
Mies katsahti Marciaan ja Sybertiin, kohautti sitten aito italialaiseen tapaan olkapäitään ja kääntyi Copleyn puoleen.
"Tahdon takaisin köyhien ihmisten rahan", hän virkkoi.
"Köyhien rahan? Minulla ei ole mitään köyhien rahaa."
"Si, si, signore. Ne rahat, jotka varastitte köyhien suista, — vehnärahat."
Marcia säpsähti kuullessaan sanan 'vehnä'. Hänestä tuntui, että se seuraisi häntä aina kuolemaan asti.
"Ah! Vai vehnärahat? No niin, hyvä ystävä, mutta ne sattuvatkin olemaan minun omaisuuttani. En ole varastanut niitä köyhiltä. Ostin itse vehnää jakaakseni sen köyhille ja möin sen puolta halvemmalla, kuin mitä itse olin siitä maksanut; ja saamillani rahoilla aion ostaa lisää viljaa. Mutta kyllä säilytän rahat väliajan omassa tallessani."
"Te ette enää tunne minua, signore, mutta minä kyllä muistan teidät.
Me olemme tavanneet kerran Napolissa."