"Sen se tekee, Marcia", setä virkkoi sydämellisesti. "Tästä vuodesta on sittenkin ollut jotain hyötyä; olen iloinen Sybertin puolesta, että hän sai tämän nyt juuri; mies parka, hän on kokenut suuremman pettymyksen kuin minä."
Marcia puristi kiitollisena setänsä kättä; samassa astui täti sisään syli täynnä vaatteita.
"Howard", hän kysyi, "annanko Grantonin panna lämpimät flanellipaitasi matka-arkkuun, vai tarvitsetko niitä laivalla?"
Copley yritti kärsimättömästi kohauttaa olkapäitään, mutta käsivarren siteet eivät sitä sallineet.
"On ehkä parempi jättää ne esille", virkkoi hänen vaimonsa, "onhan nyt kyllä kesäkuu, mutta heinäkuussakin saattaa merimatka olla sangen kylmä."
Copley kääntyi kyljelleen ja tempoi taas käärettään.
"Voi, herran tähden! Katherine", hän tuskitteli, "pakkaa ne, heitä ne menemään, polta ne, tee mitä ikinä haluat."
Mrs. Copley tuli vuoteen viereen ja kumartui levottomana miehensä puoleen. "Mikä sinun on, rakkaani? Onko kätesi hyvin kipeä? Ethän usko", hän samassa pelästyneenä kysyi, "että tikari oli myrkytetty, ethän?"
"Herran nimessä, en!" vastasi Copley nauraen. "Kaksisataa vuotta sitten harrastettiin myrkytettyjä tikareita — tämä on vain pieni naarmu, älä ole levoton sen tähden, Katherine. Jatka vain pakkaamistasi — olisi ikävä, jos emme joutuisi ensimmäiseen laivaan."
Mrs. Copley kohenteli miehensä tyynyjä ja kääntyi sitten lähtemään. "Marcia", hän virkkoi mennessään, "mene nukkumaan, lapseni. Et muuten jaksa mitään huomenna — älä enää puhele setäsi kanssa. Pelkään, että kiihdytät häntä."