Marcia kumartui setänsä puoleen painaen keveän suutelon hänen otsalleen. "Hyvää yötä", hän kuiskasi. "Toivottavasti voit paremmin aamulla", näin sanoen hän kääntyi menemään omaan huoneeseensa.
Siellä hän istuutui lepotuolille avonaisen ikkunan ääreen ja työnsi musliiniverhot syrjään. Kuu paistoi alhaalla, läntisellä taivaalla, Rooman yläpuolella. Kevyt yötuuli puhalteli, ja ilma tuntui viileältä, niinkuin aina ennen päivänkoittoa. Marcia kiersi vaipan ympärilleen ja istui katsellen ulos; alhaalta kuului sotilaiden jalkojen töminää, ja Marcia muisteli kuluneen, pitkän päivän vaiheita. Hänen herätessään aamulla oli kaikki ollut kuten tavallisestikin, ja nyt oli kaikki muuttunut. Tämä oli viimeinen yö huvilalla, ja Marcian sydän oli samalla kertaa täynnä onnea ja surua — surua sedän, Laurence Sybertin ja talonpoika raukkojen vuoksi. Oli jälleen aito italialainen tunnelma — kauneutta, kuutamoa ja rakkautta ja niiden keskellä surua, kuolemaa ja pettymystä. Marcialla oli paljon ajateltavaa, mutta hän tunsi itsensä lopen väsyneeksi. Hiukan huoahtaen, mutta samalla onnesta hymyillen hän painoi päänsä pieluksille ja vaipui uneen.
XXVI Luku.
Marcia heräsi päivän koittoon, kun aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä. Hän hypähti hämmästyneenä seisomaan huomatessaan makaavansa lepotuolissa valkea iltapuku yllään. Samassa välähti hänen mieleensä muisto edellisen päivän tapahtumista. Lattialla oli lasinsirpaleita, ja vastakkaisella seinällä näkyi ruusukiehkuroiden välissä musta pilkku, joka osoitti, mihin Pietron harhalaukaus oli sattunut. Pengermän reunalla, juuri Marcian ikkunoiden alla istui kaksi sotilasta innokkaasti arpapeliin syventyneinä. Tuo näky oli ihmeen epätodellinen. Marcia astui parvekkeen avonaiselle ovelle ja hengitti syvään ihanaa, raikasta aamu-ilmaa. Kaukana lännessä Rooma vielä nukkui, mutta Sabine-vuoristossa joka ainoa huippu hehkui pehmeän vaaleanpunaisena, ja aurinko, joka juuri oli noussut, loisti kuin kirkas sädekehä vanhan luostarin yllä. Uusi päivä, lupauksista rikas oli koittanut.
Mutta samassa Marcian ajatukset palautuivat etäisestä näköpiiristä jokapäiväisempiin asioihin. Ruusujen ja aamukasteen tuoksuun sekoittui selvä kiehuvan kahvin haju. Marcia tunnusteli nenällään ja mietti. Joku keitti kahvia sotilaille, joiden piti vaihtua "Ave Mariaa" soitettaessa. Hän tuumi kuka mahdollisesti oli kokkina. Ei ainakaan Granton. Sotilaat olivat italialaisia, ja hänen puolestaan he saisivat vaikka kuolla nälkään matkalla Palestrinaan. Täti se ei liioin ollut. Luultavasti hän ei edes tiennyt, miten kahvia valmistetaan. Ei myöskään setä Howard, sillä hän ei kyennyt mihinkään haavoitettuine käsivarsineen. Entä Melvillet! He taas eivät tienneet missä talon keittiö oli. Hän lopetti tuumiskelunsa vaihtamalla iltapukunsa kirkkaan siniseen musliinileninkiin, ja pikainen katse peiliin hänen hiipiessään varpaisillaan huoneesta, kertoi, että kevyt kalvakkuus, joka johtui ainoastaan kolmen tunnin yölevosta, oli sangen pukeva. Hän meni hiljaa alakertaan, kulki hämärän käytävän poikki, ja pysähtyi hetkeksi ulkohallin ovelle; tahtomattaankin hänen katseensa kiintyi paikkaan salin ikkunan alla. Matto oli pantu jälleen paikoilleen ja kaikki oli tavallisessa järjestyksessä. Marcia tunsi kiitollisuutta mielessään; nyt voi helpommin unohtaa koko asian.
Hän lähestyi hiljaa keittiötä ja pysähtyi tutkivin katsein kynnykselle. Avara huone kivilattioineen ja nokisine kattohirsineen, oli aina pimeä, mutta etenkin juuri auringon nousun aikaan, sen syvään holvatut ikkunat olivat näet länteen päin. Etäisimmässä, pimeimmässä nurkassa, suuren, tiilikivistä muuratun hellan ääressä seisoi joku selkä oveen päin, ja Marcia tunsi sydämensä alkavan kiivaasti sykkiä. Hän seisoi jonkun aikaa aivan hiljaa, ja katseli Sybertiä; hän tahtoi hypnotisoida hänet kääntymään; mutta ennenkuin hän oikein ehti ruveta tuumaansa toteuttamaan, oli Sybert tarttunut kohennusraudan väärään päähän ja pudottanut sen käsistään. Olisi vaikea kääntää italialaista voimasanaa, joka pääsi hänen huuliltaan. Marcia rupesi nauraa hihittämään ovella, ja silloin Sybert käännähti ympäri.
"Se ei ollut kauniisti tehty", hän virkahti. "En olisi sanonut niin rumaa sanaa, jos olisin tiennyt sinun kuulevan."
"Tiedätkö, mitä teemme Geraldille, kun hän kiroaa italiankielellä?"
Sybert pudisti päätään.
"Me pesemme hänen suunsa saippualla."