Sybert kiersi pöydän, tullen Marcian luo ja katsoi häntä suoraan silmiin kädet housun taskuissa.
"Sinä et ole milloinkaan lausunut minun nimeäni. Mahdatko tietää mikä se on?"
Marcia kuiskasi hiljaa hänen nimensä.
"Sano kovempaa."
"Se kuulostaa niin tuttavalliselta", intti Marcia, painautuen seinää vasten silmät ja suu naurussa. "Sinä olet niin — niin vanha jo — aivan kuin setä Howard."
"Niin, kyllähän sinä olet sangen nuori, mutta ei sinun tarvitse siitä noin ylvästellä. On niitä muitakin nuoria."
"Kolmekymmentäviisi vuotta!" virkkoi Marcia pudistellen ihmetellen päätään.
"Älä puhu mitään. Sehän on erinomainen ikä. Saan juuri parahiksi sinut tottelemaan. Niin, älä naura; aion ankarasti noudattaa sitä periaatetta. Ja alotan heti paikalla." Hän asetti kädet ristiin rinnalleen, rypistäen otsansa tuiman näköiseksi, mutta huulilla leikki samalla kertaa ilveilevä, veitikkamainen, ymmärtävä ja ystävällinen hymy — se oli kuin yhdistelmä kaikista hänen edellisistä hymyilyistään. "Rakas neitiseni, nyt on kysymys, tiedätkö vai et, sen miehen nimen, jonka kanssa olet luvannut mennä naimisiin. Tule tänne ja kerro minulle; sano ääneen!"
Marcia katsoi häneen näyttäen muka kiusaantuneelta. Sitten hän loi silmänsä ympäri huonetta ikäänkuin miettisi asiaa, painoi sitten katseensa maahan ja lausui:
"Laurence."