"Ah, Laurence", Marcia lausui rukoilevalla äänellä, "etkö huomaa, että olet amerikkalainen, eikä mikään, mikään voi sitä sinussa tukahuttaa? Sinä olet erehtynyt; sinun paikkasi ei ole täällä — se on kotona. Jokainen ihminen suorittaa varmasti parhaat tekonsa kotimaassaan, ja Amerikka tarvitsee kunnon miehiä. Muistatko, mitä sanoit setä Howardin päivällisillä viimeisenä iltana, jonka vietimme Roomassa? Sanoit, että parasta, mitä mies voi, on olla lainkuuliainen maailmankansalainen. Mutta et voi olla lainkuuliainen maailmankansalainen, jollet ennen kaikkea ole oman isänmaasi uskollinen kansalainen. Amerikka saattaa olla kypsymätön, sillä saattaa olla paljon virheitä, mutta se on sittenkin meidän isänmaamme, ja meidän täytyy rakastaa sitä enemmän kuin mitään muuta maata. Rakastathan sitä, rakastathan? Sano minulle! Sano että iloitset siitä, että olet amerikkalainen!"
Hän laski kätensä Sybertin olkapäille ja katseli häneen loistavin silmin ja hehkuvin poskin.
Kun Sybert katsoi Marciaan, käsitti hän äkkiä mitä tuo kaikki merkitsi. Hän ajatteli tuota suurta maata, sen rikkauksia, sen mahdollisuuksia, sen vastakohtia. Hän ajatteli sen elinvoimaa ja sen mahtia; sen tarmoa, sen voimaa ja sen rohkeutta. Ja hetkisen hän tunsi itse olevansa osa siitä kaikesta. Äkillinen lämmin aalto valahti hänen sydämeensä; hän tunsi outoa, käsittämätöntä, romanttista isänmaanrakkautta, sitä, joka elää kaikkialla, vieläpä kiilloitetuimman ja turmeltuneimmankin pinnan alla. Silmänräpäykseksi se valtasi hänet kokonaan; mutta kun hänen katseensa jälleen kulki yli aavan tasangon, joka lepäsi heidän edessään, silloin vanha rakkaus — hänen ensimmäinen rakkautensa — palasi voimakkaana takaisin. Hän kumartui ja suuteli Marciaa, tuntien silmäinsä äkkiä kyyneltyvän.
"Kerran, Marcia, voin ehkä sanoa sinulle, että ylpeilen siitä, että olen amerikkalainen. Älä pyydä sitä minulta vielä."
Heidän seisoessaan siinä, käsi kädessä, kantoi tuulenhenki ylhäältä kukkulan huipulta Castel Vivalantin Angelus-kellojen suloisen, profeetallisen äänen; heidän jalkojensa juuressa levisi Campagna, aavana kuten rannaton meri, kaameana, salaperäisenä ja äärettömänä — sama Rooman Campagna, joka uhriksi on vaatinut niin monen onnettoman talonpojan hengen, joka on houkutellut niin monta muukalaista etäisistä kodeistaan ja pitänyt heitä lumoihinsa kietoutuneina — tuo ihana, kuolettava, autio maa, joka on herättänyt tulisempaa rakkautta, kuin mikään muu maa maailmassa.