Marcia nauroi hyväntuulisesti. "Ystävänne Mr. Dessart." Melvillet iskivät toisilleen silmää. "Tapasin hänet taidekokoelmissa, vaunut eivät olleet vielä saapuneet, Gerald leikki suihkulähteellä, Marietta keimaili erään sotilaan kanssa (voi minua! Hyvä täti Katherine, en aikonut kertoa sitä) ja sillä aikaa kävelimme hiukan yhdessä, kunnes vaunut saapuivat. En tosiaankaan aikonut mitenkään loukata Italian ylhäisöä; se tapahtui aivan harkitsematta."
"Jollei Italian ylhäisö milloinkaan saa kärsiä sen pahempia loukkauksia, on se onnellisemmassa asemassa kuin mikään muu ylhäisö", lausui hänen setänsä. Samassa saapui Monsieur Benoit, päivälliset alkoivat, ja huomio kääntyi muuhun.
Seura oli pieni, ja jokainen tunsi miellyttävää kodikkuutta, joka puuttuu aina silloin, kun laaja vierasjoukko kutsutaan jo paria viikkoa aikaisemmin. Puhuttiin ristiin yli pöydän, naurettiin ja laskettiin leikkiä välittömään tapaan, joka syntyy vain silloin, kun odottamatta saadaan aikaan jotain hauskaa. Marcia katsahti puolittain vaistomaisesti pari kertaa setäänsä. Hän näytti niin huolettomalta maailmanmieheltä kääntyessään nauraen vastaamaan johonkin Mrs. Melvillen sutkaukseen, että Marcia tuskin voi tuntea häntä samaksi mieheksi, joka juuri vähän aikaa sitten oli puhunut hänelle niin vakavasti. Hän katsahti Sybertiin. Tämä hymyili jollekin kreivittären huomautukselle, johon hän vastasi italiankielellä.
"En käsitä miten kukaan järkevä mies voi pitää kreivittärestä!" tuumi Marcia mielessään kääntyessään taas vieressään istuvan nuoren ranskalaisen puoleen.
Milloin vain keskustelu näytti kääntyvän politiikan alalle, käänsi Mrs. Copley sen heti muuhun tietäen kokemuksesta, että se oli liian polttava kysymys keskusteluaiheeksi päivälliskutsuissa.
"Italiaa, italiaa! Täällä puhutaan pelkkää italiaa", valitti Marcia nuorelle ranskalaiselle oikealla puolellaan. "Eikö se saa teitä ikävöimään kotiin bulevardeillenne?"
"Kärsin aikanani koti-ikävästä", tunnusti hän, "mutta Rooma on hyvä parannuskeino."
Marcia pudisteli päätään tekeytyen toivottomaksi. "Siis tekin,
Monsieur Benoit! Isänmaallisuus alkaa todellakin hävitä maailmasta."
"Ei sinun eläessäsi", sanoi hänen setänsä.
"Niin, tiedänhän itse olevani aivan tavattoman isänmaallinen", hän myönsi, "mutta te kaikki olette niin välinpitämättömiä siinä suhteessa, että minäkin kohta tulen samanlaiseksi."