Hän tapasi naiset paraillaan syömässä toista aamiaistaan, ja he ilostuivat suuresti hänet nähdessään. Kävi kuitenkin ilmi, että iltaa varten oli jo määrätty ohjelma, joten siis aiottu Forumin matka ei voinut tulla kysymykseen.

"Eihän sen ole väliä", sanoi Marcia vetäen hansikkaita käsistään; "voinhan tulla jonakin toisena päivänä; Roomassa on aina kuutamo"; ja niin ryhdyttiin tuumimaan, miten iltapäivä vietettäisiin. Hotellin ovenvartija oli hankkinut Margaretelle pääsylipun kuninkaalliseen linnaan ja talliin, ja kun tyttö oli innostunut näkemään kuninkaiden kotitaloutta, kannatti hän itsepintaisesti käyntiä Quirinalissa. Mutta Mrs. Royston, joka tunnollisesti tahtoi ensin käydä ikävämmät paikat, jotka Baedekerissä lueteltiin, ehdotti Lateran museota. Asia ei vielä ollut ratkaistu, kun noustiin pöydästä, ja samassa palvelija toi Paul Dessartin ja M. Adolphe Benoit'n käyntikortit.

Paul ratkaisi kysymyksen: kaupunki oli niin täynnä pyhiinvaeltajia, ettei muurien sisäpuolella olisi ensinkään hauskaa; nyt olisi senvuoksi otettava vaarin ihanasta ilmasta ja ajettava kaupungin ulkopuolelle Tre Fontanan luostariin. Mutta kaikki ei järjestynytkään niin hauskasti kuin hän oli toivonut, sillä hän huomasi joutuvansa toisiin vaunuihin kuin Marcia. Luostarin munkit olivat paraillaan messussa pienessä kappelissa, kun sinne saavuttiin, ja hetkiseksi pysähdyttiin kuuntelemaan gregorianista laulua, joka juhlallisin nousuin ja laskuin kaikui avarassa, autiossa kirkossa. Hämärä valaistus, hiljainen, yksitoikkoinen musiikki ja näkymättömät munkit muodostivat vaikuttavan kokonaisuuden. Paul ottaen vaarin tällaisen tilanteen mahdollisuuksista teki parhaansa päästäkseen keskustelun alkuun Marcian kanssa, mutta tyttö oli kiusallisen vaitelias. Mrs. Roystonin opaskirja ja munkkijärjestön historia näyttivät kiinnittävän hänen koko huomionsa.

Kohtalo asettui kuitenkin lopulta Paulin puolelle. Kotimatkalla Mrs. Royston pysähtyi Pyhän Paavalin kirkon luona muurien ulkopuolella, ja koko seurue nousi vielä kerran vaunuista. Kirkossa alkoi Mrs. Royston opaskirja kädessään tavanmukaisen tarkastelunsa, silläaikaa kuin Eleanor nuoren ranskalaisen seurassa kierteli ympäri kiintyneenä tutkimaan kirkon arkkitehtuuria. Margaret oli kuullut että jollakin mosaikkiseen koristereunukseen kuvatulla paavilla oli timanteista silmät, ja hän ryhtyi innokkaasti etsimään niitä. Marcia ja Paul auttoivat häntä hetken ajan, mutta he olivat kumpikin nähneet kirkon jo monet kerrat ennen eivätkä heitä tällä hetkellä erittäin huvittaneet timanttisilmäiset paavit.

Luostarin ovi oli raollaan ja äkkiä he jättivät toiset lähtien kahden rauhalliseen sivurakennukseen, jossa oli tiilikivinen lattia ja vanhanaikaisesti rakennetut pylväät. Siellä oli rauhallista ja yksinäistä, ei aavistustakaan ulkomaailman hälinästä. He kääntyivät kulkemaan pitkin kivitystä, jossa pylväiden varjot vaihtelivat kirkkaan auringonpaisteen kanssa. Uneksiva, vanhanajan ilmapiiri valtasi heidät lumouksellaan; Marcian kiusallinen mieliala ja Paulin kärsimättömyys olivat kuin poispyyhkäistyt. He jatkoivat kävelyään ääneti, kunnes hiljaisuus pian alkoi käydä ikäväksi, ja Marcia alkoi puhua pylväsveistoksista ja puutarhan kukista, joita munkit hoitivat. Paul vastaili hänelle puoleksi ajatuksissaan, kunnes hän lopulta ilmaisi, mitä hänen mielessään liikkui; hän muisteli keskustelua, joka heillä oli ollut jo useita viikkoja sitten eräänä iltapäivänä Borghesen puutarhoissa.

"Useimmat miehet eivät panisi arvoa tuollaiseen", hän lausui osoittaen pientä, vaatimatonta puutarhaa, jossa kasvoi orvokkeja ja köynnösruusuja, jotka kiertelivät pitkin luostarin pylväskäytävää, aina ylös kirkon synkille, harmaille muureille. "Mutta muutamat siitä välittävät. Koska asian laita on niin, miksi emme antaisi enemmistön harjoittaa kivihiilituotantoa ja rakentaa rautateitään, samalla kuin hyvin pieni vähemmistö, joka panee arvoa tällaiseen, syventyy sitä ihailemaan? On onni, että emme kaikki harrasta samoja asioita, sillä onhan olemassa niin monia eri työmaita. Tietysti", lisäsi hän, "tiedän kyllä hyvin, etten koskaan tule saamaan aikaan mitään oikein suurta; en uskottele olevani mikään nero. Mutta kunhan saa aikaan edes jotain vähäpätöistä, eikö sekin ole jotain?"

He olivat saapuneet luostarin toiseen päähän ja pysähtyivät pylvään luo nojaten kaiteeseen.

"Arveletteko te, että laiminlyön velvollisuuteni, kun en elä
Amerikassa?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä", hymyili Marcia epäröiden. "Luullakseni kai mielipiteeni alkaa muuttua."

"Tiedän vain yhden asian, joka saisi minut toivomaan pois Italiasta", sanoi Paul matalalla äänellä.