"Tiedän kyllä missä se on; muistan eräänä kuumana päivänä kavunneeni rinnettä ylös. Olin suuresti ihastunut paikkaan, se on jotakuinkin syrjäinen, eikö totta?"
"Sen paras etu onkin juuri, että se on syrjässä. Meidän vuoristoon muuttomme tarkoituksena on päästä irti alituisista vieraista, ja jos jäämme Frascatiin, ei asia ole autettu."
Ei ollut juuri kohteliasta puhua perheen tavallisimmalle vieraalle tähän tapaan, ja huvitettuna Sybert veti suunsa hymyyn.
Nähtävästi huomaten mitä oli sanonut, lisäsi tyttö melkein liioitellun ystävällisesti: "En toki tarkoita teitä, Mr. Sybert. Tehän käytte meillä niin usein, että pidän teitä aivan perheen jäsenenä."
Sihteeri aikoi vastata hiukan terävästi, mutta katsoi kuitenkin paremmaksi vaieta. Äänettömyyden kestäessä isäntä lähestyi heitä esitellen muutamia vastatulleita, erään ladyn, jonka nimestä Miss Copley ei saanut selvää, mutta josta huomautettiin, että hän kirjailee, sekä joukon nuoria miehiä, jotka kaulahuiveistaan päättäen olivat myös taiteilijoita. Puhe kääntyi taas huvilaan ja Miss Copleya pyydettiin kertomaan siitä.
"En ole itse nähnyt sitä", hän vastasi, "mutta hovimestarin kertomuksista päättäen se on Italian komeimpia. Siellä on laakerilehto ja kuja, parvekkeita, suihkulähteitä, marmoripengermä, näkötorni, vieläpä kummituskin."
"Kummitusko?" virkkoi Dessart epäillen. "Minä olen luullut niiden jo hävinneen, rautatiet ja matkailijat ovat ajaneet ne kaikki takaisin hautoihinsa."
"Eivät kuitenkaan 'Pahan Ruhtinaan' haamua; olemme vuokranneet sen huvilan mukana — ja se onkin hauskempi haamu, kuin mitä voitte uneksiakaan! Ruhtinas kokosi eläessään vehnää varastoaittoihinsa talonpoikain nääntyessä nälkään, ja ne murhasivat hänet kaksisataa vuotta sitten." Hän kertoi tarinan matkien verrattomalla tavalla Ruhtinas Vivalantin hovimestarin liikkeitä ja murteista englantia.
Hiukan odottamaton hiljaisuus syntyi, kun kertomus oli päättynyt, ja kuuntelijat katsahtivat toisiinsa koettaen peittää hämmästystään. Heidän mielessään nousi kysymys oliko tyttö tietämättömyydessään vaiko pelkästä kerskailuhalusta kertonut noin yksityislaatuisen tarinan. Sitä ei olisi häneltä voinut odottaa. Yksin Laurence Sybert huomasi, ettei tyttö tiennyt, miten vaarallista aihetta hän käsitteli, ja hän korjasi asian naurahtaen hyväksyvästi.
"Sangen sattuva tarina, Miss Copley. Ukko sai ansaitun palkkansa."