Toiset nyökkäsivät rauhallisesti päätään, mutta napolilainen yhä rypisteli otsaansa. Äkkiä hän nojautui eteenpäin yli pöydän ja tuijotti Sybertiin silmät kiihkosta kiiluen tulen valossa. Sitten hän taas puhkesi puhumaan matalalla kurkkuäänellä —
"Teidän on helppo puhua Signor, minkä niminen lienettekin. Teillä on leipää syödäksenne. Mutta jos tekisitte työtä koko päivän, auringon noususta sen laskuun, tekisitte työtä, kunnes olisitte niin väsynyt, ettei unikaan enää maita, ja sitten nousisitte ja tekisitte taas työtä — ja jos sitten poliisi tulisi ja veisi kaiken rahanne veroihin, niin ettei teille jäisi millä ostaisitte perheellenne ruokaa, ja sitten jäisitte työttömiksi, niin, että teidän täytyisi joko varastaa tai kuolla, ja jos ette löytäisi edes mitään varastettavaa — silloin olisi toinen ääni kellossa. Odottakaa, odottakaa, te sanotte. Tämä on ainaista odottamista. Tuleeko milloinkaan parempia aikoja, jos me istuudumme niitä odottamaan? Kuka meille hankkii paremmat ajat? Ehkä kuningas? Kaiketi Umberto?"
Mies päästi ilkkuvan naurun.
"Oh — me kuolemme odotukseen ja lapsemme meidän jälkeemme. Ja kuoltuamme antaa hyvä Jumala meidän odottaa paratiisin ulkopuolella, koska meillä ei ole rahaa, millä maksaa sielumessuja. Ei kukaan välitä niistä, jotka eivät pidä huolta itsestään. Köyhät ihmiset, joilla ei ole edes kylliksi syötävää, maksavat kultaisen päärmeen kuninkaan viittaan ja kustantavat ministereille heidän vaununsa. Minun mielestäni meidän tulisi ensin hankkia lapsillemme leipää."
Sybert katsoi miehen palaviin kasvoihin ja hänen omansakin syttyivät. Hän tiesi, että oli totta joka sana, mitä vieras oli puhunut ja hän tunsi, miten toivoton hänen oma neuvonsa oli. Mitä tekisivät nämä tuliset, ymmärtämättömät, kiihkoa hehkuvat talonpojat vallalla, jos saisivat sen käsiinsä? Pahempaa kuin ei mitään. Heidän oma asemansa tulisi vain entistään toivottomammaksi. Hän katseli pöydän ympärillä olevia, miehestä toiseen. He olivat kaikki nojautuneina eteenpäin odottaen hänen vastaustaan. Heidän kasvoissaan kuvastuva hurja kiihkeys oli tarttuvaa. Tuntien äkkiä toivotonta sääliä heitä kohtaan, hän menetti malttinsa ja joutui hetkeksi vallan suunniltaan.
"Jumalani! miehet", puhkesi hän puhumaan. "Tiedän, että tuo on totta. Tiedän että te näännytte nälkään, sillä aikaa kuin toiset kuluttavat teidän rahojanne. Teille ei ole olemassa mitään oikeutta, eikä tule koskaan olemaankaan. Ainoa asia maailmassa mitä minä tahtoisin, on nähdä Italia onnellisena. Olen yhtä valmis kuolemaan sen puolesta kuin te, mutta mitä minä voin tehdä? Voiko kukaan meistä tehdä mitään? Sotilaat ovat meitä vahvemmat, ja jos me kohotamme kättämmekään, ammutaan meidät kuin koirat, siinä kaikki." Hän pysähtyi syvään hengähtäen ja jatkoi sitten rauhallisemmin. "On huonoa ruokaa, kun nälkiintyneelle miehelle kauppaa kärsivällisyyttä, mutta siinä on sittenkin sekä teidän että Italian ainoa toivo. Ainoa asia, minkä voitte tehdä, on mennä vaaleihin ja äänestää rehellisiä ministereitä."
"Kaikki ministerit ovat samanlaisia", lausui eräs joukosta.
"Entä kuka ruokkii meidät sillä aikaa kuin odotamme vaalipäivää?" kysyi muuan, joka tähän asti oli kuunnellut ääneti.
Kysymys jäi vastaamatta ja Sybert istui tuijottaen pöytään otsa rypyssä. Napolilainen puhkesi taasen puhumaan. Hänen sanoissaan ja siinä voimassa, joka hänessä piili, oli jotain sähköistä. Kaikki kuuntelivat jännittyneinä.
"Mikä on kuningas?" hän kysyi. "Hän on vain ihminen. Minä olen myös ihminen. Mikä sitten saa aikaan niin suuren eroavaisuuden meidän välillämme? He saavat ampua minut, jos haluavat, mutta sitä ennen on minulla muuan työ suoritettavanani. Kuningas saa tutustua minuun, ennenkuin kuolen. Eikä hän yksin", hän lisäsi synkästi. "Tiedättekö miksi vehnää on niin niukasti? Siihen on syynä eräs herra täällä Roomassa — Signor Copli — sama, joka vangitsi Camorran Napolissa ja raahaa kerjäläisiä vankeuteen."