Alussa hän puhui matalalla äänellä, mutta sitä mukaa kuin hän jatkoi, se koveni kovenemistaan.
"Ja viime viikolla murtautui suuri ihmisjoukko leipureihin ja ryösti jauhoja, ja poliisit pelästyivät ja alensivat hinnan, — mutta ei kylliksi. Sitten ihmiset uhkailivat uudelleen ja ecco! koko vero poistettiin. Sillä tavalla täytyy menetellä poliisien kanssa; he ovat pelkureita, ja vain pelko saa heidät tekemään oikein."
Mies nauroi käheästi ja katseli ympärilleen, mitä toiset arvelivat.
He nyökkäsivät myöntäen.
"Gia, se on totta. Vain pelko saa heidät tekemään oikein."
"He ovat pelkureita — pelkureita", kertasi napolilainen. "Jos ihmiset tekisivät samoin kaikissa Italian kaupungeissa, katoaisivat piankin kaikki verot ja kaikki poliisit."
"Pelkään, että erehdytte siinä, ystäväni", puuttui Sybert puheeseen. "Aina on oleva veroja, ja aina on oleva poliiseja. Mutta on totta, mitä sanotte, että verot ovat liian raskaat ja poliisit eivät ole oikeudenmukaisia. Vielä ei ole tullut aika, jolloin voitte saada mitään aikaan kapinoimalla ja vallankumouksella. Hallituksella on sotajoukko, joka on liian vahva teitä vastaan. Voitte mahdollisesti peloittelemalla saada hallituksen alentamaan vehnäveron joksikin aikaa, mutta siitä saavat raskaasti kärsiä ne, jotka katsotaan syyllisiksi."
"Kuka te olette?" kysyi mies epäluuloisesti.
"Olen amerikkalainen, joka tahtoisin nähdä Italian yhtä onnellisena, kukoistavana ja hyvin hallittuna kuin Yhdysvallat." Sybert hymyili itsekseen tälle vertaukselle.
"Mitä — te olette vakooja?" huusi mies uhkaavan näköisenä.
"En ole vakooja, vaan olen tullut varoittamaan teitä, että jollette tahdo viettää lähivuosia vankeudessa, täytyy teidän olla tarkkoja siitä, että hurraatte Savoijin kuningassuvulle vappuna. Salapoliisit kulkevat paraillaan ympäri silmät auki."