"En ole vielä päättänyt. Ja kuten jo sanoin sinulle, en välitä rahtuakaan siitä, miten hallituksen käy. Minä autan kansaa."
"Se on sama asia."
"Ei ole Italiassa."
"Oh sinua! Olet parantumaton. Säilytä ainakin tuollaiset mielipiteet omana tietonasi."
"En haluakaan julistaa niitä kaikille nykyisen hallituksen aikana. Mitä taas tuohon kirottuun toimikuntaan tulee — oh sentään, minä ajattelen asiaa."
"Se on oikein; ajattele nyt edullisesti. Muista, että se on ainoa keino, millä voi auttaa, ja lisäksi sangen hyvä menettelytapa. Jonakin kauniina päivänä sinäkin, poikaseni, tulet järkeväksi. Jää hyvästi!"
Sybert käveli viiden, kymmenen minuutin ajan huoneessa edestakaisin Melvillen mentyä, sitten hän otti hattunsa ja lähti taas ulos. Kääntyen Piazza Barberinille hän kulki pitkin askelin, rypistäen tietämättään otsaansa ohikulkijoille. Hän kumarsi koneellisesti vastaantulijoille, jotka tervehtivät häntä. Corsolla hän kohtasi vaunukulkueen matkalla Pinciolle. Ladyt nyökkäsivät ystävällisesti päätään, kääntyivätpä vielä puolittain katsomaan hänen jälkeensä. Mutta hän ei tiennyt siitä mitään; hänen ajatuksensa eivät liikkuneet siinä osassa Rooman seurapiiriä, joka ajeli vaunuissa. Hän kulki Corson läpi ja oli pian likaisilla kaduilla Tiberin vasemmalla rannalla. Näillä kapeilla syrjäkaduilla tungeskelevat ihmiset olivat sangen kehnosti puettuja. Kuljettuaan noin kaksikymmentä minuuttia hän kääntyi kapealle kadulle Marcellus teatterin siivottomien jäännösten luona, ja pysähtyi erään viinikaupan ovelle, jossa oli komea ilmoitus "Osteria del Popolo Italiano — Tarquinio Paterno". Tuskin katsahtaen taakseen hän astui pieneen likaiseen kahvilaan, johon pääsi kadulta. Etuhuone, neliskulmaisine puupöytineen ja korkeaselkäisine tuoleineen oli tyhjä, Tarquinio Paternon vaimo vain lakaisi siellä lattiaa. Sybert tervehti häntä kulkiessaan huoneen läpi keittiöön vievälle ovelle, jolle hän naputti kahdesti. Ovea raoitettiin heti hiukan ja tulijaa tarkastettiin, mutta sitten se työnnettiin selkoselälleen, ja hänet päästettiin sisään.
Huone oli kivikeittiö, johon tuli valoa pieniruutuisesta ikkunasta pimeältä pihalta. Tuskin voi sanoa, että sen kautta tuli valoa, sillä synkältä takapihalta pääsi päivä vain vaivoin tunkeutumaan likaisen ruudun läpi. Mutta sisällä ei näyttänyt synkältä. Korkeassa kivitakassa räiskähti puuhiilivalkea silloin tällöin iloisesti luoden eriskummallisia loimoja huoneessa istuvien miesten kasvoille.
Sybert pysähtyi kynnykselle ja katseli miehestä toiseen. Kolme, neljä istui matalilla penkeillä pitkän pöydän ympärillä juoden viiniä ja keskustellen. Eräs heistä puhui paraillaan, kun Sybert ilmestyi ovelle, jolloin hän vaikeni suun vielä jäädessä auki. Mutta toiset, jotka tunsivat tulijan, huudahtivat sydämellisesti: "Buona sera, Signor Siberti", ja Tarquinio kiiruhti tuomaan hänelle tuolin ja suuren, vaahtoavan maljallisen punaista Frascatin viiniä. Sybert vastasi tervehdyksiin ja istuutui katsoen kysyvästi innostuneeseen muukalaiseen. Tarquinio esitti hänet juhlallisesti Girolamo Mendamoksi Napolista ja lausui lopuksi vakuuttaen: "Olkaa huoleti; hän on kunnon mies ja kuuluu meikäläisiin", antaen siten itsekunkin päättää tarkoittiko lausunto Sybertiä vai napolilaista. Jälkimmäinen arveli sen tarkoittavan Sybertiä ja hetken epäröityään hän jatkoi keskeytynyttä puhettaan.
"Niin, ja kun köyhät kalastajat haluavat hiukan suolaa ja koettavat koota sitä merivedestä, jottei tarvitsisi maksaa, mitä tekevät silloin poliisit? He heittävät kalastajat vankeuteen. Camorran oli tapana suojella kansaa poliisilta, mutta nyt ei Camorra enää uskalla nostaa päätään, eikä kansalla ole mitään suojelijoita. Ennen aikaan, kun poliisi tarvitsi enemmän rahaa, he tyytyivät koroittamaan veroja, mutta nyt täytyy niiden koroittaa leivän ja makaronin hintaa samalla kertaa."