"Vaimosi voi pitää huolta siitä. Ilmoita vain, että käyt katsomassa viinitarhaasi Sabine-vuoristossa. Se on näinä päivinä turvallisin ammatti. Jollen suuresti erehdy, tulee poliisi käymään täällä ennen pitkää — ja mitä tehnetkin, karta tuollaisia ihmisiä kuin tuo napolilainen."
Tarquinion kasvot synkistyivät epäluuloisesti. "Olen vain köyhä ravintoloitsija. Minun täytyy toivottaa kaikki tulijat tervetulleiksi."
Sybert kohautti olkapäitään. "Tarkoitan vain omaa turvallisuuttasi. Tuollaiset vieraat ovat vaarallisia. Addio." Hän meni ovelle, mutta kääntyi vielä hetkeksi takaisin. "Seuraa neuvoani ja lähde hoitamaan viinitarhaasi."
Tarquinio saattoi hänet kynnykselle hyvästellen häntä notkein kumarruksin ja pyytäen Signor Americanoa kunnioittamaan hänen vaatimatonta kahvilaansa toistekin käynnillään; jokainen ohikulkija olisi arvellut herrasmiestä vain satunnaiseksi vieraaksi. Sybert hymyili hänen yksinkertaiselle valtioviisaudelleen. Italialaiselle maittaa pieni vehkeily paremmin kuin päivällinen, ja hän on onnellisin silloin, kun saa olla osallisena jossakin juonessa. Mutta tällä kertaa johtui Sybertin mieleen, että hänen isäntänsä varovaisuus oli aivan paikallaan; ja hän puolestaan vakuutti innokkaasti, että viini oli ollut erinomaista, ja lupasi vastaisuudessa lähettää ystäviänsäkin Osteria del Popolo Italianoon.
IX Luku.
Sybert lähti viinikaupasta hymyillen Tarquinion pienelle juonelle ja samalla rypistäen otsaansa muistellessaan napolilaisen julmia sanoja, jotka yhä kaikuivat hänen korvissaan. Hän kulki katse maahan luotuna tuskin huomaten ympäristöään, kun äkkiä kiihkeä sanasota aivan hänen lähellään herätti hänet ajatuksistaan. Hän katsahti ylös välinpitämättömästi, mutta ällistyi suuresti tuntiessaan Marcia Copleyn, joka nojautui erästä Marcellus-teatterin pohjakerroksen kivistä pilaria vasten. Hänen päänsä oli pystyssä ja poskilla oli kaksi punaista vihan täplää. Sätkyttelevä poikajoukko tunkeili hänen ympärillään huutaen ja tuuppien toisiaan.
Kun Sybert pysähtyi ottamaan selvää asiasta, kuuli hän Marcian — ilmeisesti vihansa tähden unohtaen italiansa — sanovan englanninkielellä: "Te ilkeät pikku raukat! Antakaa tuon eläinparan olla rauhassa, kun se ei edes voi millään puolustautua!" Hän vahvisti puhettaan voimakkaasti pudistelemalla erästä poikapahasta, jota hän piteli kiinni olkapäistä. Poika ei ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta liikkeen hän käsitti ja pyristeli vastaan vimmatusti. Poikajoukko nauroi ja tungeskeli hänen ympärillään. Marcia otti esiin kukkaronsa. "Kenen tämä koira on?" hän kysyi. Nähdessään rahan, tunkeutuivat he yhä lähemmäksi ja olisivat seuraavassa silmänräpäyksessä siepanneet kukkaron; mutta samassa Sybert astui esiin ja kohottaen keppinsä ajoi heidät oikealle ja vasemmalle.
"Mitä maailmassa teette täällä? Mitä tämä tarkoittaa?" hän kysyi.
"Oi, Mr. Sybert! Kuinka olen iloinen, että tapasin teidät. Katsokaa! nuo kauheat pikku otukset aikoivat tappaa tämän koiran."
Sybert katsoi maahan hänen jalkoihinsa, jossa rääkätty rakki makasi kyyryssä, väristen ja katsoen heihin rukoilevin silmin. Verta vuosi sen kyljessä olevasta haavasta, ja sen häntään oli nuoralla sidottu raskaita tinakappaleita. Sybert otti veitsensä ja päästi sen vapaaksi, ja Marcia kumartui ja nosti koiran syliinsä.