"Varokaa, Miss Marcia", sanoi Sybert inhoa tuntien. "Se on kauhean likainen, ja te tahraannutte vereen."
Marcia pani nenäliinansa koiran haavalle ja se lepäsi hänen sylissään vikisten ja vapisten.
"Mitä tämä tarkoittaa?" kysyi Sybert uudelleen melkein tylysti. "Mitä te toimitatte yksinänne tässä kaupunginosassa?"
Tuo äänensävy olisi muulloin ärsyttänyt Marciaa, mutta nyt oli tyttö liiaksi kiitollinen hänen tulostaan, jotta olisi voinut olla muuta kuin sydämellinen häntä kohtaan ja nopeasti hän selitti —
"Vietin iltapäivän muutamien ystävieni kanssa Tre Fontanessa. Erosin heistä englantilaisen hautuumaan luona ja ajoin juuri asemalle, kun näin noiden kurjien poikapahasten ahdistavan tätä koiraa. Hyppäsin ajurista ja sieppasin sen syliini ja silloin ne kaikki rupesivat seuraamaan minua."
"Minä ymmärrän", lausui Sybert, "olipa onni, että satuin paikalle ajoissa, muuten teille ei olisi jäänyt yhtään rahaa, millä olisitte voinut maksaa ajurinne. Näillä roomalaisilla poikanulikoilla ei ole niin nuhteeton käytös, kuin saattaisi toivoa."
"Käytös", Marcia tuhisi suuttuneena. "Minä inhoan italialaisia! Minusta he ovat raaimpia ihmisiä, mitä koskaan olen nähnyt. Nuo pojat olisivat kivittäneet tämän koiraparan kuoliaaksi."
"Luulenpa, että he eivät ole saaneet elämässään nauttia samoja etuja kuin te."
"Ne olisivat tappaneet sen, ellen olisi juuri parahiksi ehtinyt paikalle."
"Ette kai lähde yksinänne huvilalle?"