"En; tapaan täti Katherinen ja Geraldin asemalla."
"No niin, se on hyvä", hän vastasi selvästi hyvillään kun he palasivat odottaville vaunuille. "Antakaa minulle koira, niin vien sen muutaman kadunkulman eteenpäin, niin että pojat eivät löydä sitä uudelleen."
"En annakaan", vastasi Marcia suuttuneena. "Jotkut toiset pojat löytäisivät sen siellä. Vien sen kotiin ja ruokin sitä. Näyttää siltä, kuin se ei olisi saanut ruokaa viikkokausiin."
"Siinä tapauksessa", sanoi Sybert alistuvaisesti, "ajan minä teidän kanssanne asemalle, sillä tuo ei juuri ole mikään sylikoira ja teidän on vaikea saada sitä junaan." Ja huolimatta tytön vastaväitteistä hän astui vaunuihin ja asetti koiran lattialle jalkojensa väliin. Mutta koira ei hyväksynyt tätä muutosta, vaan ojensi käpälänsä koskettaen apua anoen ja vikisten Marcian polvea.
"Eläin parka! Älä nyt enää vapise! Ei sinua enää kukaan satuta", näin puhellen hän kumartui alas ja suuteli koiraa kuonolle.
Marcia oli haltioissaan. Hän ei vielä ollut oikein saavuttanut tasapainoaan Paul Dessartin kanssa luostarissa sattuneen kohtauksen jälkeen, ja koirajupakka oli kiihoittanut häntä uudelleen. Hän jutteli iloisesti Sybertin kanssa kaikesta, mikä mieleen johtui, Geraldin katkenneesta hampaasta, Mariettan lähdöstä, Tre Fontanessa vietetystä iltapäivästä ja koirakohtauksesta, unohtaen kokonaan tavallisen jäykkyytensä seuralaistaan kohtaan. Sybert kuunteli häntä kohteliaisuuden vuoksi, mutta ei ollut ajatuksineen mukana keskustelussa.
Hänen mielensä täytti liiaksi se, mitä hän oli jättänyt taakseen kahvilaan, jotta hän olisi voinut kärsivällisesti kuunnella Marcian lörpöttelyä. Katsellessaan tyttöä, joka istui siinä hehkuvana ja hymyilevänä nuhteettoman kauniissa vaatteissaan, mikä todisti rahojen runsautta, hän tunsi melkein vihaa häntä kohtaan. Hänen teki mieli lausua tytölle pari peittelemätöntä totuuden sanaa. Oliko hänellä oikeutta nauttia turhanpäiväistä ylellisyyttä, kun hänen isänsä — kuten napolilainen oli sanonut — riisti rahansa köyhien ihmisten suista? Niiden työ teki hänen kaltaiselleen elämän mahdolliseksi — ja oliko hän sen arvoinen? Hän oli saanut maailmassa paljon; hän oli saanut hyvän kasvatuksen, hän oli sivistynyt, hänen tunteitansa ja mielitekojansa oli noudatettu, ja mitä teki hän muille sen edestä? Hän pelasti koiran. Sybert tunsi inhoa mielessään ja hän oli jo heittämäisillään koiran kadulle. Mutta hän malttoi kuitenkin mielensä puoleksi naurahtaen. Eihän se ollut tytön syy. Hän ei tietänyt mitään isänsä liikeasioista; hän ei tietänyt mitään Italian hädästä. Miksi ei hän saisi olla onnellinen? Ja lopulta Sybert myönsi väsyneenä, että oli helpotus, kun sai kerran nähdä jonkun, jota eivät huolet rasittaneet.
Äkkiä Marcia keskeytti iloisen pakinansa katsoen kelloaan. "Hyvänen aika! Minulla ei ole enää paljon aikaa jälellä. Olkaa hyvä, Mr Sybert, ja kehoittakaa ajuria kiiruhtamaan hiukan!"
Ajuri totteli läimäyttäen hevosta kaikuvasti piiskallaan, mistä hyvästä Marcia nykäisi häntä takinliepeestä ja sanoi, että jos mies vielä löisi hevosta, ei hän saisi ensinkään juomarahaa.
Mies kohautti olkapäitään ja antoi hevosen kävellä.