"Mitenkähän olisi, jos julistaisimme aselevon", hän kysyi ojentaen tytölle kätensä — "ainakin siihen asti, että Gervasio on onnellisesti alkanut elämänuransa?"
Marcia katsoi suoraan häneen silmänräpäyksen ajan ja pudisti sitten epäilevän näköisenä päätään.
"Voimmehan koettaa", hän hymyili, "mutta pelkään, että meidän täytyy olla toistemme vihollisia."
Kuu valaisi kirkkaasti Marcian huonetta; hän riisuutui sytyttämättä kynttilää ja heittäen yllensä keveän vaipan istuutui pehmeälle tuolille avonaisen ikkunan ääreen, antaen viileän ilman leyhytellä kasvojaan.
Hetken kuluttua hän kuuli raapaistavan tulta eteissalissa, ja hänen setänsä tuli Sybertin seurassa pengermälle, jossa molemmat alkoivat kävellä edestakaisin keskustellen matalalla äänellä. Hän saattoi kuulla, miten heidän puheensa vuoroin nousi ja laski, ja silloin tällöin toi tuulen henki sikarin tuoksun. Marcia tuli yhä virkeämmäksi seuraten katseellaan heidän väsymätöntä kulkuaan edestakaisin. Pengermän päässä kuului heidän keskustelunsa matalana mörinänä, mutta talon kohdalla se tuli selvemmäksi, kunnes Marcia saattoi erottaa katkonaisia lauseitakin. Sybertin ääni kuului vihaisena, kiihtyneenä ja hänen mielestään melkein raivoisana; sedän taas oli matala, päättäväinen, puoleksi ivallinen.
Kerran, kun he kulkivat juuri Marcian ikkunan alitse, kuuli hän setänsä sanovan terävästi: "Älä ole mieletön, Sybert. Siitä koituu ruma juttu, jos se joutuu julkisuuteen — ja mitään ei ole sillä autettu."
Marcia ei kuullut Sybertin vastausta, mutta näki vihaisen liikkeen, jolla hän heitti pois sikarinsa pätkän. Miehet pysähtyivät pengermän etäisempään päähän ja jäivät jonkun aikaa väittelemään hiljaisella äänellä. Sitten Marcia näki hämmästyksekseen Sybertin hypähtävän matalan kaiteen yli laakerikujaan ja sieltä peltojen poikki eteenpäin, kun taas setä palasi yksinään pengermän poikki sisään sulkien oven jälkeensä. Marcia hypähti pamppailevin sydämin. Mitä oli tapahtunut? Oliko mahdollista, että he olivat riitaantuneet? Aikoiko Sybert asemalle? Ei hän mitenkään voinut sinne kävellä. Marcia kurottautui ulos ikkunasta, katsellen Sybertin jälkeen, joka näkyi tummana pilkkuna keskellä kuun valaisemaa vehnäpeltoa. Ei, hän meni Castel Vivalantiin päin. Miksi hän meni sinne näin öiseen aikaan? Koskiko se jollakin tavoin Gervasiota — tai kenties Tarquiniota, leipurin poikaa? Hän muisti setänsä sanat: "Älä ole mieletön. Siitä tulee ruma juttu, jos se pääsee julkisuuteen." Ehkä ihmisten epäluulot häntä kohtaan eivät sittenkään olleet aiheettomia. Hän muisti Sybertin katseen samana iltana junassa. Mitä sen takana piili? Ja sitten hänen mieleensä nousi Sybertin kuva, kun hän istui vaunuissa pitäen pientä poikaa sylissään. Miehellä, joka oli niin ystävällinen pikku lapsille, ei voinut olla paha sydän. Ja kuitenkin, jos hän oli sellainen kuin Marcian setä hänen luuli olevan, miksi hänellä oli niin paljon vihollisia — ja niin paljon epäilyttäviä ystäviä?
Tuulen henki oli käynyt viileäksi, ja Marcia nousi tuntien väristyksen ruumiissaan ja laskeutui vuoteeseensa. Hän makasi kauan silmät auki katsellen miten kevyet uutimet heiluivat tuulessa. Hän muisteli taas Paul Dessartin sanoja lämpöisessä, nukuttavassa, auringonpaisteisessa luostarissa; pientä ryysyläisjoukkoa, joka ahdisteli koiraa; pitkää, äänetöntä matkaa Sybertin seurassa; Castel Vivalantin kuutamoista porttiholvia, jonka yläpuolella kohosivat korkeat, synkät muurit. Ajatukset kävivät epäselviksi, ja hän oli jo melkein nukuksissa, kun hän puoliksi unen horroksissa kuuli askeleita pengermällä ja oven hiljaa avautuvan.
XI Luku.
Seuraavana aamuna Marcia heräsi siihen, että Bianca naputti ovelle ilmoittaen, että Gervasio halusi nousta, mutta hänen vaatteensa olivat niin risaiset, että Bianca oli ne edellisenä iltana heittänyt kokonaan pois.