Johannes ja hänen vaimonsa kehuivat nyt Vreneliä kovin somaksi ja siistiksi ja Johannes lupasi koettaa parastaan.
Sinä iltana ei hän vielä voinut siitä Ulille puhua, sillä he eivät saaneet olla keskenään kahden. Mutta huomisaamuna kysyi Johannes heti suuruksen jälkeen Ulilta:
"Etkös tahtoisi minun kanssani vähän kävelylle, minä näyttäisin sinulle kylvöjäni ja olisi minulla sinulta yhtä ja toista kyseltävää."
Täti sanoi, että ei pidä viipyä kauan poissa, heidän pitää ajoissa lähteä kotimatkalle etteivät jää ihan yön selkään; johon Johanneksen emäntä sanoi, että heidän täytyy jäädä heille vielä ainakin koko täksi päivää. Minkä jälkeen miehet lähtivät tarkastusretkelleen.
Kaunis oli aamu, kirkontorni toisensa jälkeen julisti kelloillaan, että tänään on Herran päivä ja että sydämien on nyt auettava Herralle ja ruvettava viettämään hänen kanssaan sapattia ja otettava vastaan hänen rauhansa ja rakkautensa siunaus. Ja juhlalliset olivat nyt näiden kahden vaeltajankin mielet; sanaakaan sanomatta kulkivat he yli monien peltojen, tulivat metsän laitaan ja jäivät siihen katselemaan. Koko laakso kimalteli siinä kummallista syksyistä utua ja monista tapuleista kuului kellojen soitto, mikä kutsui ihmisiä saamaan sydämiinsä siemeniä, jotka hyvässä maaperässä kantaisivat kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän. Ja vaieten istahtivat he siihen kivelle ja avasivat silmänsä ja korvansa selkoselälleen kuullakseen ja nähdäkseen Herran ihanaa saarnaa, mikä joka päivä sanattomasti kajahtelee ympäriltämme kaikkialta. Ja hurskaasti helähtelivät nuo pyhät sävelet heidän sieluissaan. Viimein kysyi Johannes:
"Jaha, sinä et siis jää enää Glunggeen?"
"En", vastasi Uli. "Empä siltä, että kantaisin heille kaunaa sen Liisan vuoksi. Olen vain hyvilläni kun kävi niinkuin kävi. Nyt jälestä vasta näen, etten olisi voinut olla hetkeäkään onnellinen sen kanssa ja että ei mikään rikkaus tee onnelliseksi sellaisen letuksen parissa. En ymmärrä, mikä ihme minua silloin riivasi! — Vaan en muutenkaan jää. Vävy olisi aina vastuksina, se alkaa jo komennella ja ryöstää isäntäväkeä miten ikinä voi. En minä saata jäädä; enkä anna sen itseäni komennella."
"Mutta mitäs sinä sitten aiot?" kysyi Johannes.
"No siitäpähän minun juuri piti sinun kanssasi puhuakin", vastasi Uli. "Paikkoja minä kyllä saisin, pääsisin minä sen pojankin luo; se antaisi palkkaa miten paljon vaan haluan. Mutta en oikein tiedä, olisihan sitä renkinäkin, mikäs, mutta mielestäni olisi jo aika alottaa jotain omintakeistakin. Olen jo yli kolmekymmentä vuotta vanha, melkein jo ikämiehiä."
"Vai niin", sanoi Johannes, "vai haudot naimatuumia mielessä?"