"Eipä juuri", sanoi Uli, "mutta jos kerran naimisiinkin aikoo, niin nythän se olisi aika mennä. Ja täytyyhän sitä yrittää jotain omintakeistakin niin kauan kun vielä jalka liikkuu. Mutta en minä nyt tiedä, mihin ryhtyä. Kaikkeen minulla on liian vähän varoja, sillä mitäpä kunnollista sitä saisi pystyyn tuhannella guldenilla? Olen aina miettinyt, ettei pienestä tilasta saa maksujakaan, kuten jo kerran sanoit, ja vuokraaja, jolla ei ole rahoja, ei voi suurtakaan ottaa hoitoonsa ja pienellä hän aina joutuu vararikkoon."
"Noh", sanoi Johannes, "tuhat guldenia on rahaa sekin ja onhan tiloja, joissa saa elukat ja työkalut ja palvelusväen, ja kaikki jo vuokratessaan. Joten saisit pitää nuo tuhat guldeniasi käyttörahoina ja jos enemmän tarvitsisit, niin onhan niitä maailmassa rahakkaitakin miehiä."
"Niin, mutta eihän ne anna minulle. Jos haluaa rahaa, niin täytyy olla hyvät vastineet tai takuut, ja mistäs ne meikäläinen ottaa!"
"Kas niin Uli," sanoi Johannes, "siinäpä se nyt taas on se mitä minä puhuin kerran sinulle siitä hyvästä nimestä. Hyvä nimi on hyvä takuumies. Viisitoista vuotta sitten en olisi lainannut sinulle niin viittätoista batzia; mutta jos nyt tarvitset parituhatta guldenia, niin saisitpa ne yksinkertaista velkakirjaa vastaan. Ja jos tahdot takuuseen, niin sano pois vaan. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että autetaan toisiaan."
"No sepäs nyt on hyvä", sanoi Uli, "sitä en uskaltanut edes ajatellakaan. Ja kun tietäisin, mihin kynteni iskeä, niin iskisinpä heti."
"Empäs minä", sanoi Johannes, "minäpä hankkisin ensin itselleni eukon ja vasta sitten kun saisin kunnollisen, iskisin minä. Moni on jo mennyt vararikkoon vain sen vuoksi, ettei vaimo soveltunut mieheni toimeen, taikka ei tahtonut siihen soveltua. Yksimielisyys on voima, jos taloa aiotaan hyvin hoitaa. Ja kun olet vaimon hankkinut ja hänen kanssaan yksimielisesti valinnut talon, minkä ostat tai haluat vuokrata, niin hätäpäs sitten. Vai joko sinulla ehkä onkin hilsu tiedossa ja silmällä?"
"Eikä", vastasi Uli. "Kyllähän minä yhden tietäisin, mutta ei se huoli minusta."
"Ja miksei?" kysyi Johannes. "Onko se taas kai jokin rikas talon tyttö?"
"Ei", vastasi Uli, "sehän se on se, joka tuli tänne nyt emännän kanssa. Ihan se on varaton, mutta onnellinen se, joka sen saa. Minä olen nyt jälestä monasti ajatellut, että sen kanssa tulisi tuhatta paremmin toimeen kuin Liisan, vaikka sillä ei olisi batziakaan taskussa. Kaikkeen se pystyy, mitä se yrittää; kaikkeen se keksii neuvon ja kaiken se ymmärtää. Luulisi, ettei se väsy ikänään. Aamulla se on ensimäisenä yläällä ja illalla viimeisenä makuulle menossa eikä se ole uuvuksissa koko päivänä. Ei tarvitse koskaan odotella ruokaa, aina se pitää huolen tytöistäkin eikä se ole milloinkaan vastahakoinen tai pahalla tuulella. Kuta enemmän työtä, sitä iloisempi se on. Ja monethan alkavat heti kun tulee paljon työtä äksytellä niin, ettei ole hyvä heitä lähetä. Hän on joka suhteessa säästäväinen tyttö ja kuitenkin erittäin hyvä köyhiä kohtaan. Ja kun joku tulee kipeäksi, niin hän on siinä heti hellästi hoitamassa. Ei sellaista tyttöä ole monta."
"Mutta mikset sinä sitten sitä saisi", kysyi Johannes, "vihaako se sinua?"